torstai 10. elokuuta 2017

Kuulumisia ICOMin hallinnollisista vuosikokouksista osa 2

Viime viikon postauksessa esiteltyjen asioiden lisäksi Pariisin yleiskokouksessa saatiin ensikosketus uuteen jäsenrekisteriin ja työskenneltiin ajankohtaisissa työpajoissa.

ICOMin pääkonttori sijaitsee UNESCOn kiehtovassa päärakennuksesa Pariisissa.
Kuvat: Eero Ehanti

Uusi jäsenrekisteri

Tällä hetkellä ICOMin sihteeristön ja kansallisten komiteoiden tiedot eivät ole aina ajan tasalla. Jokaisella kansallisella komitealla on oma tapansa hallinnoida oman jäsenistön tietoja ja maksuja, ja Pariisin sihteeristöllä on oma rekisterinsä, johon kaikkien jäsenten tiedot kootaan.  Kaikki kansallisilta ja kansainvälisiltä komiteoilta sekä suoraan jäsenistöltä tulevat tietojen muutokset tallennetaan Pariisin päässä manuaalisesti, mikä tarkoittaa hurjaa työmäärää yli 37 000 jäsenen järjestössä.

Jatkossa rekistereitä on vain yksi, Pariisissa ylläpidetty. ICOMin jäsen pääsee kirjautumaan rekisteriin sekä tarkastamaan ja muuttamaan siellä omia henkilökohtaisia tietojaan ja kiinnostuksiaan kansainvälisiin komiteoihin. Jäsenen tietoihin on pääsy Pariisin Membership departmentin lisäksi kansallisen komitean sihteerillä. Lisäksi jäsenen relevantit tiedot näkyvät niiden kansainvälisten komiteoiden sihteereille, joista hän on kiinnostunut (voting ja non-voting member). Jäsenistölle on luvassa helpotusta myös uusien maksutapojen myötä. Jäsenmaksun voi tulevaisuudessa maksaa pankkisiirron lisäksi luottokortilla tai PayPalilla.

Muutos on erittäin tervetullut ja toivomme todella, että jatkossa maksujen kirjautumiset ja sitä kautta jäsentarrojen postitukset ja tietojen muutosten rekisteröinnit sujuvat yhä joutuisammin. Oman rekisterin ylläpito maksaa ja sen päivittämiseen menee valtavasti työaikaa. Lisäksi oman rekisterimme kanssa on ollut ongelmia mm jäsenmaksujen kohdentamisen kanssa, johon uusi systeemi toivottavasti myös tuo ratkaisun.

Kansainvälisille komiteoille muutos puolestaan mahdollistaa tehokkaamman kommunikoinnin jäsenten kanssa, jotka ovat hajallaan ympäri maailmaa. Muun muassa komiteoiden hallitusten vaalien järjestäminen sekä ehdokasasettelun että äänestyksen osalta muuttuu helpommaksi ja luotettavammaksi.

Nyt esitelty uusi jäsenrekisteri annetaan käyttöön syksyn 2017 pilottivaiheen jälkeen kaikille kiinnostuneille kansallisille komiteoille. Tiedotamme jäsenistölle uudesta käytännöstä, kun se tulee ajankohtaiseksi.

Kuva: Eero Ehanti


Museoiden määritelmä

Kokouspäiviin kuuluu aina myös työpajoja ajankohtaisten asioiden parissa. Tänä vuonna sellainen pidettiin muun muassa museon määritelmän uudistamisesta, joka on tärkeä asia koko globaalin museoyhteisön kannalta. Tanskalainen Jette Sandahl, joka jäi jokunen vuosi sitten eläkkeelle Kööpenhaminan kaupunginmuseon johtajan tehtävistä, piti museomääritelmä-työryhmän puheenjohtajan ominaisuudessa äärimmäisen tarkkanäköisen alustuksen perustellen laaja-alaisesti museomääritelmän päivittämiseen liittyviä tarpeita ja haasteita. Työn lähtökohtana on syvällinen ymmärrys museomääritelmän merkityksestä ja vaikutuksista niin eri maiden kansallisessa kuin myös kansainvälisessä kontekstissa. Esimerkiksi Suomessa museomääritelmän muutoksella on todennäköisesti vaikutuksia lainsäädäntötasolle saakka.

Museomääritelmätyöryhmä käynnistää museoiden toimintaehtoja, arvoja ja käytäntöjä globaalien trendien ristipaineissa tarkastelevan julkisen keskustelun mm. eri puolella maailmaa järjestettävissä työpajoissa ja pyöreän pöydän keskusteluissa ICOMin jäsenistöä ja eri alojen asiantuntijoita laaja-alaisesti osallistaen. Sandahlin työryhmän jäseniin kuuluvat mm. Liverpoolin museoiden johtaja David Fleming ja osallistavan museotyön pioneeri Nina Simon, joka nähdään myös Suomessa Museoalan teemapäivillä syyskuussa.

Unescon suositus ja eettisen ohjeen kehittäminen

Näissä suurissa vuosikokouksissa keskustelut lähtevät helposti pitkällisille urille jäsenmaiden hyvin erilaisista lähtökohdista johtuen. Pienimmissä komiteoissa on vain kymmenkunta jäsentä, kun taas suurimmassa eli Saksan komiteassa on reilusti yli 4000 jäsentä. Suomi on suurimmasta päästä noin tuhannella jäsenellään. Vauraissa Euroopan maissa museoasiat ovat varsin erilaisia kuin vaikkapa Karibian tai Afrikan komiteoissa. Tämä kävi ilmi työpajassa, jossa keskusteltiin UNESCON uudesta suosituksesta nimeltään "Recommendation on the Protection and Promotion of Museums and Collections", jonka valmistelussa ICOMilla oli avainrooli ja jota Suomen komiteakin kommentoi. Siinä korostetaan muun muassa yhteisöllisyyttä ja kokoelmien tärkeyttä. Hyvä suositus ilman muuta, mutta sillä on varmasti aivan eri merkitys esimerkiksi kehitysmaassa kuin Suomessa, jossa on kattava museolainsäädäntö, jota ollaan vieläpä uudistamassa, kansallinen museopoliittinen ohjelma viimeistelyvaiheessa ja vahvoja kansallisia toimijoita kuten Museovirasto ja Museoliitto. Mutta toki täälläkin kaikki työkalut museoasioiden promoamiseksi päättäjille ovat tarpeen.

Eettinen ohje on saanut uuden ilmeen. Kuva: Eero Ehanti


Kansallisten komiteoiden erilaisuuteen liittyen voitaneen todeta, että tavoitteet ovat yhtenäisiä, mutta mahdollisuudet ja keinot erilaisia. Onneksi on eettinen koodi, joka pyrkii sitomaan meitä museoammattilaisia yhteen ja vahvistamaan luotettavuutemme ulospäin. Se on tärkeä dokumentti ja yksi järjestömme tukevimmista kulmakivistä. Siksi olikin ilo kuulla ICOMin eettisen komitean ETHCOMin uuden puheenjohtajan Sally Yerkovichin kertovan, että koodi tulee lähivuosina täydentymään omilla ohjeistuksillaan hankintoihin, poistoihin ja sponsorointiin liittyvillä asioilla. Erittäin hyvä näin. Kuten suomalaiset museoammattilaiset blogissamme julkaistuissa keskusteluissa toivat esiin, koodissa on päivityksen tarvetta.

Punaisista listoista

Kokouspäivien aikana keskusteltiin myös järjestön tuottamista punaisista listoista (Red Lists), joista puhui France Desmarais tuoden esiin kuinka olennainen rooli ICOMilla on kulttuuriesineiden salakuljetuksen ja kaupan vastaisessa työssä. ICOM on Interpolin, UNESCOn ynnä muiden joukossa ainoana NGO:na mukana esineasiantuntijan mandaatilla. Punaiset listat ovat tärkeitä työkaluja poliisille, tullille, museoille ja vaikka ihan yksityishenkilöille esitellessään esinetyyppejä, jollaisia kohdattaessa rajalla tai huutokaupassa on syytä selvittää tarkkaan alkuperä ja laillisuus. Observatory Illicit Traffic   -nettisivu on tietokanta, johon laittomaan maastavientiin liittyviä asioita on koottu maailmanlaajuisesti ja ICOM myös promoaa mm Object ID -standardia, joka rohkaisee hoitamaan dokumentoinnin kunnolle, jota ilman esineiden tunnistus on hyvin hankalaa esim varkaustapauksessa.

Kuva: Eero Ehanti

Ehkä nämä Illicit Trade -asiat eivät ole olleet meille suomalaisille kovin tuttuja, mutta ilmassa on viitteitä, että tilanne on muuttumassa. Kesäkuun alussa olimme mukana järjestämässä Helsingissä WCOM-konferenssia, jossa aihepiiriä käsiteltiin runsaasti ja meikäläisestäkin näkökulmasta.


Kuva: Hanna Pennock
Tällä kertaa meitä suomalaisia oli matkalla useita. ICOM Suomen komitean hallitusta edustivat puheenjohtaja Eero Ehanti, sihteeri Wiktoriina Hurskainen ja varapuheenjohtaja Maija Ekosaari, ja toki paikalla oli koko ICOMin hallituksessa istuva Carina Jaatinen. Lisäksi paikalla olivat ilahduttavasti kansainvälisten komiteoiden hallituksia edustamassa Leena Tokila (ICTOP) ja Johanna Vähä-Pesola (CIMUSET).

Eero Ehanti, Carina Jaatinen, Maija Ekosaari, Wiktoriina Hurskainen

perjantai 4. elokuuta 2017

ICOM uuden aikakauden alussa. Kuulumisia hallinnollisista vuosikokouksista osa 1

ICOMin tämän vuoden yleiskokous 7.-9. kesäkuuta tarjosi Pariisiin kerääntyneille järjestöaktiiveille positiivisen yllätyksen. Varsinkin ICOMin toimintaa jo aiemmilta vuosilta tuntevat havaitsivat selvästi ilmassa leijuvan positiivisen muutoksen ja innostavan ilmapiirin.


Kuva: Eero Ehanti

ICOMin yleiskokous tarkoittaa käytännössä kolmen päivän ajan lukuisia kokouksia, talouden ja toiminnan seurantaa sekä raportointia ICOMin moninaisesta toiminnasta. Suuri osa ajasta kuluu, kuten järjestötoiminnassa yleensäkin, hallinnollisiin ja organisaation toimintaan liittyviin asioihin. Museoalan sisältöihin paneutuminen tapahtuukin ensisijaisesti ICOMin kansainvälisten komiteoiden konferensseissa, joita järjestetään vuoden jälkipuolella ympäri maailmaa. Mutta vaikka hallinnolliset asiat vievätkin yleiskokouksien ajasta suurimman osan, riittää tilaisuuksia onneksi myös ajatusten vaihtoon ja keskusteluun monikansallisen kollegajoukon kanssa.

Tämän vuoden yleiskokoukselle antoi erityisen leimansa se, että ICOM on saanut johtoonsa uuden työparin. Presidentti, turkkilainen Suay Aksoy, valittiin tehtäväänsä vuonna 2016 kesällä ja vuoden 2017 alussa ICOMin pääjohtajan tehtävässä aloitti aiemmin järjestön rahastonhoitajan toiminut itävaltalainen Peter Keller.

Kuva: Eero Ehanti
Suureksi iloksemme saatoimme todeta, että uusi johto on aloittanut järjestössä myös uuden aikakauden, joka perustuu avoimuudelle, läpinäkyvyydelle ja yhteistyölle. Presidentti ja pääjohtaja ovat päättäväisesti lähteneet edistämään ICOMin kehittämistä ja uusiutumista, mikä koskee mm. ICOMin sihteeristöä ja järjestön yhteisiä työtapoja, mutta ennen kaikkea jäsenistön osallistamista järjestön toiminnan kehittämiseen ja tulevaisuuden visiointiin.

Saimme myös kuulla, että ICOM tulee toimimaan aktiivisesti kulttuuriperinnön eurooppalaisen teemavuoden vietossa vuonna 2018 ja kansallisia komiteoita kannustettiin kehittämään omia projekteja aiheeseen liittyen.

Viimeisen kokouspäivän koko jäsenistölle avoimessa General Assemblyssä ja sitä seuranneessa Extraordinary General Assemblyssä  hyväksyttiin ICOMin sääntöihin (Statutes) pienehköjä muutoksia 97% äänienemmistöllä.  Erillinen hallinnon uudistamiseen keskittynyt työryhmä oli valmistellut esityksen, jonka perusteella muutokset tehtiin.  Jos jäsenmaalla ei ole omaa kansallista komiteaa, voi jäseneksi hakeva jatkossa anoa jäsenyyttä suoraan sihteeristöltä. ICOMin hallitus voi myös olla eri mieltä kansallisten komiteoiden antamien  jäsenhakemuspäätösten kanssa, ja sillä on lopullinen sana. Kansallisen komitean voi vastedes muodostaa vähintään kahdeksasta jäsenestä.

ICOMin hallituksen jäsenen Carina Jaatisen puheenvuoro. Kuva: Eero Ehanti


Kansainvälisten komiteoiden tulevaisuus

Esimerkkinä uusista aloitteista mainittakoon, että kansainvälisten komiteoiden tulevaisuutta pohtimaan perustetaan syksyllä työryhmä, jonka tehtäviin sisältyy tulevaisuusstrategian laatiminen ja komiteoiden toimintaa helpottavien työkalujen kehittäminen. Kansainvälisten komiteoiden kiinnostavuus ja relevanttius museomaailman silmissä on ICOMin kohtalon kysymys. ICOMin merkitys jäsenistölleen kiteytyy nimenomaan kansainvälisten komiteoiden toiminnassa. Yhteinen näkemys onkin, että on korkea aika tarkastella yhdessä sitä, kuinka komiteoiden kokonaisuutta, rooleja ja tehtäviä tulisi kehittää, jotta ICOM pystyy vastaamaan jäsenistönsä tarpeisiin. ICOMin hallituksen jäsen Carina Jaatinen alusti aiheesta sekä kansallisten että kansainvälisten komiteoiden omissa kokouksissa, ja hän osallistuu tulevaisuustyöryhmään ICOMin hallituksen edustajana.

Kansallisten komiteoiden keskustelua

Kansallisten komiteoiden puolella pohdittiin jälleen kerran museoammattilaisen määritelmää ja sitä kuka on oikeutettu ICOMin jäsenyyteen. Selkeistä ja yhtenäisistä jäsenyyttä koskevista säännöistä (Statutes) huolimatta monissa maissa on edelleenkin käytäntönä pyytää suurempaa jäsenmaksua niiltä jäseniltä, jotka työskentelevät perinteisen museoalan ulkopuolella, mutta jotka kuitenkin toimivat museoalan hyväksi. Esimerkkeinä mainittakoon lavastajat, turvallisuusalan työntekijät museoissa tai vaikkapa arkkitehdit. Sveitsi hyväksyy jäsenikseen henkilöt, joiden ammatillisuus koostuu vähintään 30 % museoalan työtehtävistä. Koska keskusteluille oli jälleen kerran varattu liian vähän aikaa, jäsenasioita varten päätettiin perustaa työryhmä, joka tulee muun muassa pohtimaan voidaanko museoissa vapaaehtoisina työskenteleviä hyväksyä jäseniksi, kuinka kontrolloida pysyykö jäsenistö museoalan työtehtävissä ja miten toimia niiden jäsenten kanssa, jotka eivät valmistumisen jälkeen ole vielä löytäneet oman alan työtehtäviä, mutta kuitenkin alalle ennemmin tai myöhemmin päätyvät.

Kansalliset komiteat keskustelivat lyhyesti lisäksi alueellisten yhteenliittymien (Regional Alliances) roolista ja mahdollisista päällekkäisyyksistä, kuinka mahdollisimmat useat jäsenet saataisiin kiinnostumaan kansainvälisistä komiteoista ja siitä, kuinka kaikkien asiakirjojen tulisi olla saatavilla ICOMin kolmella virallisella kielellä ranskaksi, englanniksi ja espanjaksi.

Sveitsiä kiinnosti kansallisten museoliittojen ja kansallisten ICOM komiteoiden yhteistyö, mahdollinen kilpailuasetelma sekä hyvät käytännöt, koska siellä nämä kaksi tahoa ovat sulautuneet yhteen.  Eero Ehanti kertoi Suomen vastaavien tahojen toimivasta yhteistyöstä erityisesti vuotuisten museopalkintojen ja museogaalan osalta, konferenssien järjestämisessä sekä kansainvälisen museopäivän vietossa.

Keskusteluissa heijastui myös joidenkin jäsenmaiden tarve korostaa oman maan pienuutta suhteessa suureen jäsenmäärään. Jäsenmäärältään vähäisten maiden edustajat toivoivat enemmän keskustelua toisten samassa jäsenistön kokoluokassa toimivien maiden kesken

ICOMin presidentti Suay Aksoy puhuu iltavastaanotolla. Musée Cernuschi, Pariisi. Kuva: Eero Ehanti

Tälläkin kertaa Pariisissa keskusteltiin valtavasti ja eri kokoonpanoilla kokousten ja työpajojen muodossa sekä, ehkä tärkeimmin, kahvitauoilla ja iltavastaanotolla myöhään yöhön. Kuultiin myös hyvä keynote-puheenvuoro, jota käsiteltiin jo aiemmassa postauksessa. Nämä kesäkuiset tapaamiset ovat ainoa kerta vuodessa, kun kaikki yli 120 kansallista ja 21 kansainvälistä komiteaa kohtaavat ja tapaavat koko järjestön johdon ja käytännön asioita hoitavan sihteeristön. Läheinen yhteydenpito viimeksi mainittuun on meille kansallisen komitean hallituslaisille todella tärkeää ihan käytännön asioiden hoidonkin kannalta.

Iltavastaanotolla. Musée Cernuschi. Kuva: Eero Ehanti

Ensi viikolla julkaisemme Pariisin kuulumisista toisen postauksen, jossa kerromme muun muassa uudesta jäsenrekisteristä ja ajankohtaisista työpajoista.

Eero Ehanti, Carina Jaatinen, Wiktoriina Hurskainen ja Maija Ekosaari

torstai 27. heinäkuuta 2017

Totuuksia vai leikkiä? Difficult Issues -konferenssi lähestyy


Kuva: ICOM Germany

Pitkät ajat meitä Suomen ICOMin hallituslaisia on työllistänyt Difficult Issues –konferenssi, jonka järjestämme syyskuussa Helsingborgissa yhdessä pohjoismaisten ja Saksan komiteoiden kanssa. Tämä on suuri juttu meille samoin kuin koko kansainväliselle ICOMille, jonka presidentti Suay Aksoy saapuu avaamaan konferenssin ja myös vetämään langat yhteen päivien päätteeksi. Merkkitapaus tämä on koko museomaailmalle, uskallan väittää silmäillessäni vastajulkistettua ohjelmaa, johon valikoituneet paperit kansainvälinen toimituskunta valitsi noin 90 ympäri maailmaa tulleen ehdotuksen joukosta. Kolme suomalaispaperiakin pääsi mukaan, onnittelut tekijöille ja tuleville puhujille! Pistäkää nyt ihmeessä tämä kalenteriin ja hoitakaa ilmoittautuminen asap.


Kuvat: ICOM Germany

Aihepiirin johdatellakseni palaan viime kuiseen ICOMin hallinnolliseen kokoukseen Pariisiin, jossa puhuttiin useista jokseenkin vaikeista asioista, joita yli 35 000 museoammattilaisen yhteisön pyörittämiseen liittyy, mutta ehkä jäsenistöä kiinnostavammin sellaisista puhui keynoten roolin saanut Newcastlen yliopiston museologian professori Chris Whitehead. (Hallinnollisten kokousten muista kuulumisista kerromme seuraavassa kahdessa postauksessa)

Kiehtovassa puheenvuorossaan Whitehead pohti eurooppalaisten perustavia tarinoita, jollainen on esimerkiksi varsin vakiintuneesti toinen maailmansota. “EU itself is a peculiar kind of a monument to the war”, sanoi hän korostaen tuon sodan raskasta taakkaa Euroopan virallisena syntytarinana. Mutta tuohon tarinaan liittyy vähemmälle huomioille jääneitä juonteita, jotka ovat myös olennaisesti vaikuttaneet nykyisen Euroopan muodostumiseen. Esimerkiksi nousivat Hollantiin, ja muuallekin, jälleenrakennustöihin kurjiin työoloihin 50-luvulla kuljetetut turkkilaiset siirtotyöläiset, joiden oletettiin palaavaan kotiinsa työn valmistuttua. Heidän kohdallaan voitaneen puhua epäreilusta riistosta. Tämänkaltaiset ovat noloja tarinoita, joilla ei ole onnellista loppua, ja jotka itse asiassa jatkuvat edelleen. Ne liittyvät siirtomaa-ajan perintöön, jota ei Whiteheadin mukaan ole edelleenkään käsitelty riittävästi.

Kuva: Eero Ehanti

Entä ne vaikeat tarinat, jotka tapahtuvat juuri nyt? Näemmekö niitä tai katsommeko tarkoituksella toisaalle, kun aiheet ovat liian lähellä? Onko museoilla tahtotilaa ja rohkeutta taltioida ja esittää tämän hetken epäkohtia? Löytyykö kehittyvästä teknologiasta ratkaisuja? Näitä voi kukin pohtia oman museonsa kohdalla. Itse ajattelen, että rohkeutta museoilta kyllä löytyy, mutta perustava haaste on valintojen tekeminen sen suhteen, mitä taltioidaan ja esitetään vaihtoehtojen ylenpalttisen tarjonnan joukosta. Uskon myös, että loistavia teknologisia mahdollisuuksiakin on jo olemassa, mutta niiden käytön omaksuminen vaatii panostusta museoilta. Pitänee sopeutua siihen tosiasiaan, että nuorille diginatiiveille, joille digitaalinen ja ruudulta koettu elämys voi olla yhtä relevanttia ja aitoa kun fyysinen ja autenttinen kokemus.

Historia ei ole selkeä narratiivi, vaan mahdottoman monimutkainen tapahtumien ja tarinoiden sekamelska. Samoin voidaan sanoa nykyhetkestä. Kuinka siitä voi saada otetta? Whitehead nosti esiin pelit ja leikit. Historialle voi leikkiä, kuten tekee Whiteheadin esimerkiksi nostama Orhan Pamuk Viattomuuden museossaan. Pamukin viattomuuden museossa ei ole mitään autenttista ja se museoi pelkkää fiktiota, mutta kertoo silti olennaista ja relevanttia tarinaa Istanbulista ja ihmisyydestä. (Pamukista kirjoitin aikaisemmassa blogipostauksessani) Myöhemmin vastaanotolla kun jututin Whiteheadia, hän kertoi Tanskan kansallismuseon vitriinissä olevasta merenneidosta, jonka yhteydessä ei ole sen kummempia selityksiä väärennöksestä tms. Siinä kävijä voi pyöritellä päätään ihmetellessään, että eihän tämä nyt voi olla oikea - vai voiko, kun museo sen kerran näin esittää… Yhden esillepanon kautta aukeaa valtava spekri historian kummallisuuksien pohdintaa, erilaisia merkityksiä ja tarinoita, ja samalla mieleen jää jännittävä epävarmuuden tunne. Leikin kauttako vaikeiden aiheiden pariin? Ehkä olennaista on keksiä luovia tapoja herättää ihmiset ajattelemaan haastavia teemoja. ”Totuuksien” latelu ei toimi.

Konferenssin ohjelmasta vastaavan toimitusryhmän jäseniä kesäkuussa 2017 Pariisissa.
Kuva: ICOM Germany
Whiteheadin puheenvuoro osui loistavasti Difficult Issues –teemaamme, johon liittyen venytimme Pariisin vuosikokouksessa muutenkin pitkiä päiviä palaveeraamalla konferenssin sisällöistä ja järjestelyistä. Kuuden komitean suurponnistus on edennyt erinomaisissa merkeissä, joten odotuksen on syytä asettaa korkealle. Esimakua saa konferenssin blogista, jossa juuri nyt julkaistaan johdantoteksteja konferenssin puheenvuoroista. Kolmisensataa osallistujaa Helsingborgin Dunkershusin saliin mahtuu, pidäthän huolen, että olet mukana!

Konferenssin käytännön järjestelyistä vastaavan ryhmän kokous Pariisissa.
Kuva: Maija Ekosaari

Eero Ehanti




torstai 25. toukokuuta 2017

"Museoiden pitäisi olla kuin romaaneja". Orhan Pamuk ja museot

Orhan Pamuk ja Heikki Aittokoski Helsinki Lit -kirjallisuustapahtuman lavalla Savoy-teatterissa 13.5.2017. Kuva: Eero Ehanti

Turkkilainen kirjailija Orhan Pamuk vieraili hiljattain Suomessa Helsinki Lit -tapahtumassa, josta syystä palasin hänen nerokkaan Viattomuuden museo -projektinsa ja siihen liittyvän museomanifestin pariin. Viimeksi niihin syvennyin ICOMin Milanon yleiskonferenssissa, jonka tähtihetkiin nobelistin videomuotoinen keynote -puheenvuoro kuului. Museopuhetta kovasti odotin Savoy-teatterin lavallakin kuulevani, lietsoin jopa haastattelija Heikki Aittokoskea aiemmin päivällä tviitein siihen suuntaan, mutta keskustelu pitäytyi uusimmassa romaanissa sivuten varovaisesti politiikkaa.

Harmi, sillä Pamuk on ilman muuta museoihminen, joka kirjoittaa ja puhuu arvostavasti ja kauniisti museoista. Viattomuuden museo -romaanin lopussa esimerkiksi Pamuk ensin protagonistin suulla ja sitten omallaan kuvailee Istanbuliin vanhaan taloon syntyvää kirjan tarinan museoivaa todellista museota. Siellä ovat, kirjan mukaan, päähenkilö Kemalin rakastaman Füsunin tuhannet tupakantumpit, joista Kemal osaa tulkita rakastettunsa mielialoja. Ne on aseteltu vitriiniin ja valaistu kauniisti, kuten ovat muutkin tuhannet arkiset esineet, joiden merkitys syntyy siitä, että ne liittyvät Kemalin ja Füsunin arkeen Istanbulissa. Vitriinit on sijoiteltu niin, että kävijällä on mahdollisuus nähdä lähes ne kaikki yhdestä paikasta, jolloin hän voi nähdä kokonaisen elämän yhdellä silmäyksellä. Salivalvojilla pitää olla ruskeat samettipuvut, jotka sopivat parhaiten viattomuuden museon nostalgiseen ja melankoliseen tunnelmaan, ja heidän pitää sallia rakastavaisten kuhertelut saleissa, ohjeistaa romaanihenkilö Kemal tarinaa kirjoittavaa ja Viattomuuden museon tulevaa perustajaa Orhan Pamukia. 

Mikä on totta, mikä ei? Ei sen väliä, tarina toimii ja se on konkretisoitu esinein museonäyttelyn muotoon, ja tämä kaikki kertoo olennaisesti elämästä juuri tuossa miljoonakaupungissa muutamien viime vuosikymmenien aikana. Kaikki voisi olla totta, joka riittää Pamukille. Ei tarvita faktoja eikä "oikeita" esineitä. Ne tuhannet tupakantumpit ovat muovisia, huulipunajäljet maalattu. Astiat ynnä muut käyttöesineet ovat kirpputoreilta, Pamukin itsensä haalimia. Sepitetty tarina ja rekvisiittaesineet - niistä on viattomuuden museo tehty.

Kuva: Eero Ehanti

Onko museo sellainen kun kirjassa kuvataan? Uskon niin, mutta en tiedä varmasti, koska en ole vielä siellä käynyt, vaikka paikalle matkustinkin 2010 kirja kainalossani museota etsimään, sitä kuitenkaan löytämättä johtuen siitä, että avajaiset olivat viivästyneet. Mutta olenpahan vaeltanut Kemalin ja Füsunin - ja Pamukin - maisemissa. Voin hyvin kuvitella kuinka museo sulautuu tähän ympäristöön ja kertoo tarinan paitsi tästä paikasta, myös jotain olennaista ihmisyydestä. Nimittäin juuri pienet ja paikalliset yksilöihin keskittyvät museot mahdollistavat ihmisyyden syvyyksien pohdiskelun, eivät suuret monumentit tai kansallismuseot, sanoo Pamuk painokkaasti kirjassaan ja manifestissaan.

Kansallismuseot ovat Pamukin mukaan kuin eepoksia, joissa kerrotaan kansakunnan sankarillista tarinaa. Hänen mielestään sellaisten aika on ohi, vaikkakaan hän ei kiistä Louvren, Eremitaasin ynnä muiden hienoutta saati olemassa olon oikeutusta. Mutta hän ei halua tulevaisuuden museoiden ottavan niistä mallia. (Eiväthän ne voisikaan, kun puhutaan mainituista koko maailman aarteita keränneistä ensyklopedisista museojättiläisistä, jollaisia ei enää näinä aikoina voisi syntyäkään.) Pamuk tuntuu sanovan, että kansallismuseot vieraannuttavat museokävijän yksilön tarinasta, jonka kertominen on paljon tärkeämpää ja valaisevampaa kuin jonkin suuren kansallisen tarinan kertominen. Hän rinnastaa museoiden kehityksen kirjallisuuden historiaan, jossa on edetty kansalliseepoksien ajasta romaanien aikaan. Mieluummin romaani kuin eepos, sanoo Pamuk. "National Museums, then, should be like novels, but they are not"" lukee manifestissa.

Pamuk on nostalgian ihminen. Nostalgia läpäisee koko tuotannon ja siitä on kyse myös hänen museossaan, se on selvää, ja jotenkin melankoliselta hänen maailmansa minulle maistuu, viehättävässä mielessä. Tunnistan tunteet, joita hän kuvaa, ja tunnustan sen taidon, millä hän kertoo pienen kautta jotain olennaista ihmisyydestä. Pidän myös kirjallisuusvertauksesta, koska itsekin löydän monesti fiktiosta syviä totuuksia kaipaamatta ollenkaan eksakteja faktoja tai tieteellistä tarkkuutta. Jälkimmäisillekin on paikkansa, ehkä juuri kansallismuseoiden kaltaisissa instituutioissa, joilla on laajoja vastuita muun muassa koulun jatkeena, mutta yleisötyöhön liittyen otan Pamukin manifestin haasteen tyytyväisenä vastaan. 

Manifestin tarkoituksena ei ole kansallismuseoiden vähättely - Pamuk on aivan liian suuri museoiden rakastaja alentuakseen sellaiseen - vaan kehotus inhimillisyyden syvyyksien pohdintaan paikallisen ja yksilöllisen kautta. Hyvä tavoite tuo on kansallismuoille kaikkialla ja mille tahansa muillekin museolle, kulttuurihistoriallisille sellaisille ainakin, jotka mielestäni asemoivat meidät tiettyyn paikkaan historiallisessa jatkumossa ja maantieteellisessä sijainnissa tuoden samalla esiin inhimillisiä tarinoita. Pamukin manifestistä saa hyviä eväitä tähän. 

Kyllä mikä tahansa museo, tai näyttely ainakin, voi olla kuin romaani.

Orhan Pamukin museomanifesti löytyy täältä ja ICOMin yleiskonferenssissa Milanossa heinäkuussa 2016 esitetty videopuheenvuoro täältä.

Eero Ehanti
Puheenjohtaja, ICOM Suomen komitea ry


tiistai 9. toukokuuta 2017

Mitä tulee ihmisen jälkeen? Maija-Riitta Ollila Museopäivillä



Pitkät ajat mielessäni ovat pyörineet Yuval Noah Hararin kirjat "Homo Sapies" ja "Homo Deus", jonka takia filosofi VTT Maija-Riitta Ollilan puheenvuoro Valtakunnallisten museopäivien ykköspäivänä ilahdutti suuresti. Kuten Ollila, Harari puhuu ihmislajin kehityksen vallankumouksista, joista ensimmäinen oli kognitiivinen sellainen, jonka myötä lajimme oppi yhteisten tarinoiden voiman sitoutuen siten yhtenäisesti toimivaksi yhteisöksi, jonka ansiosta kukistui fyysisesti vahvempi Neanderthalin ihminen. Toinen oli maanviljelyn vallankumous, joka asetti meidät aloilleen synnyttäen lopulta kaupungit, joissa kulttuuri pystyi kehittymään kohti sellaista sivistystä, jonka ansiosta meillä nykyään on vaikkapa museoita. Kolmas oli teollinen vallankumous, joka vapautti raskaista ja vaativista manuaalisista töistä ja potkaisi käyntiin nopean kehityksen kohti neljättä vallankumousta, jota elämme juuri nyt, nimittäin teknologista sellaista, joka muun muassa tuo kohta robottiautot kaduille. 

Hararin olennainen ajatus on, että nämä askeleet ovat kehitystä, mutta myös loukkoja, joista ei pääse pois. Vai pystytkö kuvittelemaan maailman ilman maanviljelyä? Tai internetiä? Kumpikaan näistä ei ole ollut välttämättä hyväksi ihmiselle, sanoo Harari, mutta minkäs teet, vanhoihin aikoihin ja tapoihin ei ole paluuta, vaikka kuinka haluaisi.  

Elämme monessa mielessä maailmanhistorian onnellisinta aikaa, ainakin vauraissa länsimaissa. Varsin viime aikoihin asti ihmisen piti jatkuvasti huolehtia ravinnosta, suojasta ja lämmöstä sekä elää jatkuvassa väkivallan ja kuoleman pelossa. Toisin on nyt, tappavat taudit kukistetaan sitä mukaa kun ne puhkeavat ja turvallisuudentunne on todellinen, tylsistyttäväkin kenties. Kohta kai jo synnytämme vain sellaisia ihmisiä, kuin halutaan ja tarvitaan. Keinoäly kehittyy ja sulautuu ihmisen toimintaan. Ihminen luo tarvitseminaan koneita ja ohjeistaa ne tekemään vaarallisia ja tylsistyttäviä töitä. Syntyy Homo Deus, ihminen, jolla on sellaista valtaa ja voimaa, joita menneinä aikoina ajateltiin olevan vain jumalilla. 

Tulkintaa, päätöksentekoa ja toteutusta siirtyy kiihtyvällä vauhdilla koneille, tai tarkemmin sanottuna algoritmeille, jotka ovat tulevaisuuden toimijoita. Miten määritellään elämä? Voiko algoritmi olla sitä? Ollila esitteli seurustelevan ja reagoivan Pepper -robotin, jollaisenkaltaisiin kai on tulevaisuudessa tottuminen. Mitä kaikkea ne voivat tehdä? Tämän hetken alakoululaiset eivät välttämättä koskaan tule tarvitsemaan ajokorttia, kun keinoäly vain yksinkertaisesti hoitaa ajamisen paljon turvallisemmin kuin tunteva ja vireystilaltaan ailahteleva ihminen. Samoin on lukuisten muiden töiden. Mitkä museoalan työt katoavat tulevaisuudessa? Voiko robotti konservoida maalauksen tai käsikirjoittaa hittinäyttelyn? 

Mutta sitten, humanismin vastaisku. Harari sanoo ihmisaivojen kuitenkin olevan vielä paras päätöksentekojärjestelmä, jota mikään algoritmi ei voi ohittaa. Voiko kone suorittaa niitä monimutkaisia pohdintoja, joita vaikkapa maalauksen konservointiin tai näyttelyn käsikirjoitukseen liittyy? Suoraviivaisin ratkaisu kun ei välttämättä ole järkevin toimintamalli sen enempää konservoinnissa kuin näyttelynteossakaan. Ja yleisemmin ajatellen, onko meillä jotain sellaista jota kone ei voi koskaan toisintaa? Ollila nostaa ihmisen vahvuudeksi oikean läsnäolon, luomusellaisen, josta tulee luksustuote koneistetun halpisversion rinnalla. Hänen hienossa powerpointissaan on kuva, jossa sanotaan robotin olevan kykenemätön tuntemaan - vielä. 

Haluammeko, että robotti oppii tuntemaan? Ollila on optimistinen korostaessaan, että teknologinen tulevaisuus näyttää valoisalta, toisin kuin Harari, jonka mukaan tuo hetki, kun robotti - tai algoritmi - oppii tuntemaan, saattaisi olla täysin katastrofaalinen. Se lienee se singulariteetti, jolloin keinoäly tulee tietoiseksi itsestään. Se hetki, josta Stephen Hawking (muistaakseni) ja muut kirjoittavat tuomiopäivän sävyyn. Koneet voittavat, nopeasti, tuntuu olevan vallitseva näkemys. Eikä tuhoon tarvita edes tietoisuutta, jos uskoo Hararia, joka korostaa koneiden toteuttavan vain annettuja käskyjä, tarkasti ja tehokkaimmalla mahdollisella tavalla. Mitä tekee riittävän tehokas ja kaiken mahdollisen internetiin kytketty keinoäly, kun sitä käsketään tuhoamaan syöpä maailmasta? Ehkä se laskee tehokkaimmaksi tavaksi koko ihmislajin täydellisen tuhoamisen, jonka se toteuttaa välittömästi ja tehokkaasti. Kannattaa miettiä kenelle valtaa annetaan.

Minua todella kiinnostaa mitä tapahtuu sitten kun Ollilan dian robotti oppii tuntemaan. Haluaako se tulla museoon? Entä sen omistaja? Ollaanko tulevaisuudessa kiinnostuneita niistä miljoonista materiaalisista museoesineistä, joita me vaivoja kaihtamatta vaalimme? Nehän pystyy toisintamaan jossakin sähköisessä muodossa ja vaikka materialisoimaankin jos niin halutaan. Pystymme jo melkoisiin suorituksiin digitoidessamme kulttuuriperintöä ja tuottaessamme hulppeita elämyksellisiä esityksiä näyttelyihin, kohteille ja verkkoon. Huomaan jatkuvasti seuratessani lähietäisyydeltä alakoululaisten toimintaa, kuinka digitaalinen saa lisää painoarvoa. Se voi olla yhtä olennaista ja aitoa kuin materiaalinenkin. Älypuhelimen näytöltä koettu esitys voi olla hienompaa kuin vitriiniin suljettu aitous. Ei minulle, mutta lapsilleni ehkä. Tämä pitää hyväksyä ja siihen pitää reagoida, kun mietitään, minkälainen tulevaisuuden museo on. 

Tarvitaanko tulevaisuudessa kokoelmia? Totta kai uskon, että tarvitaan (miten voisinkaan ajatella toisin johtaessani Kansallismuseon konservointityötä!), mutta oikeasti, kuka tietää mitä satojen vuosien päästä elävät ihmiset tarvitsevat ja haluavat? Joka tapauksessa, me käytämme tässä hetkessä valtaa tehdessämme valintoja siitä mitä säilytetään ja mitkä tarinat kerrotaan. Vaan ei tästä pidä paineita ottaa. Ei muserruta riittämättömyyden tunteeseen loputtomien vastuiden paineessa, vaan nautitaan siitä vallasta, jota meillä kulttuuriperinnön osalta on. Se voi olla helpottavaa, kuten Ollila tulkintani mukaan vihjaa heittäessään ilmaan kysymyksen: onko ihminen vastuussa omasta terveydestään vai onko hänellä pikemminkin valtaa vaikuttaa omaan terveyteensä? Jälkimmäinen ajatusmalli on paljon positiivisempi, suorastaan voimaannuttava mielestäni. Pidän tästä, kuten pidin koko puheenvuorosta hienoine animoituine powerpointteineen. Kiitos!

Eero Ehanti
Puheenjohtaja
ICOM Suomen komitea ry 

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Rule 8: Museums operate in a professional manner

Do they?


Museums do not operate or do anything at all! No operations or activities are ever performed by an organisation but by people, together or alone. Certainly, museum professionals do their job and get their pay from the museum or its owner, such as the municipality, city, state or foundation, but the most essential question is who they are ultimately working for – and how? Indeed, the principle of the eighth rule of the ICOM Code of Ethics for Museums does not talk about museums but members of the museum profession, and goes on to list 16 prohibitions in its 18 subsections. Looking at these, I am reminded of the ten strict commandments given to Moses by God in the Old Testament, seven of which are based on the explicit prohibition “Thou shalt not”. The fifth commandment, however, includes a promise: “Honour your father and your mother, so that you may live long in the land the Lord your God is giving you.” In my understanding, what you were originally meant to honour in order to prosper were not your parents or other authorities but something that was vital back then: the knowledge and skills of your parents and community – culture. The eighth rule of the Code, by contrast, does not include a single promise. Why not?

In the eighth rule, professional conduct is seen as a list of the employee’s obligations and responsibilities towards the employer – the museum – but not vice versa. They must not do this, they must follow this and avoid that, etc. Many of the prohibitions and recommendations are self-evident to Finnish employees. This prohibitionary approach to the profession reminds me of an old Finnish proverb about climbing a tree. If you want to do it in the most difficult way possible, do it with your bottom first. There is also another problem in the prohibitions. When Hannu-Tapani Klami, a late Finnish Professor of Law, commented on the ICOM Code of Ethics for Museums, he noted that many of their prohibitions do not match Finnish legislation. The last sentence of the principle of the eighth rule goes like this: “Every opportunity should be used to inform and educate the public about the aims, purposes, and aspirations of the profession to develop a better public understanding of the contributions of museums to society.” There is something wrong here, upside down. Is the public there for the museum? Is the goal of museum work to make the museum appear good to the public? Or are the goals elsewhere altogether? If they are, like I assume, could these goals be emphasised to both members of the museum profession and society instead of listing prohibitions?

What are professional skills in the context of museums and who has them? To simplify, I think these skills are possessed by all people who work at a museum and have familiarised themselves with the museum as a societal actor in general and with the field of their own museum in particular. These two factors are also mentioned in the Finnish Museums Decree as prerequisites for state subsidies. Professional skills in museums have hugely expanded in the past few years, and people have – speaking allegorically, in university terminology – received their education in completely different faculties and subjects. The only common denominator may be, as mentioned in the Museums Decree, museology (heritology), which familiarises one with the museum and cultural heritage processes. One question that is relevant today: In a professionally or non-professionally managed museum, can volunteers working without pay act as museum professionals? I think they can, provided that they, too, have familiarised themselves with the museum as a societal actor in general and with the field of their own museum in particular.

The current ICOM Code of Ethics for Museums was approved in 2004. It is an updated version of the Code adopted in 1986. All in all, the Code seems to be out of date in many aspects in today’s quickly changing world. Therefore, it should be revamped urgently. For an international organisation whose rules should apply to all countries and cultures, the challenge is tough and the road is long. Should we look elsewhere for a solution?

Janne Vilkuna
Professor of Museology at the University of Jyväskylä and
Director of the Jyväskylä University Museum

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Rule 7: Museums operate in a legal manner

It feels slightly odd that museums should separately mention in their Code of Ethics that they operate in a legal manner. This should go without saying or writing. However, the news published in 2016 about companies benefiting from the Panama tax haven show very bluntly that the law can be read in many ways. In Finland, the party that has so far seemed the worst perpetrator in this is Nordea Bank. Their entire management has had to convince people that the bank follows the law – albeit not as solemnly as museums do through the seventh rule of the ICOM Code of Ethics for Museums According to the Code, “museums must conform fully to international, regional, national and local legislation and treaty obligations”.

Presumably, from the perspective of legal experts, Nordea has not broken the law. Whether it has acted justly is another question. Apparently, the thinking of many legally trained people might be described in the words of Finnish author Väinö Linna – in Linna’s novel Under the North Star, crofter Otto Kivivuori described the legal studies of his son Janne, saying that he was not studying the law in order to be able to follow it but to circumvent it.

Not everyone thinks that using one’s perfect legal knowledge to find loopholes is just. However, complete justice is even more unlikely than complete legality. This is because justice is more about individual feeling than knowledge. Tax evasion is a good example of this. Few people consider it just that wealthy people are evading taxes with the help of Panama. Presumably, equally few people consider it unjust that Finns travel in hordes to Estonia to buy liquor, even though this is also a question of tax evasion.

Following the law from the viewpoint of general justice seems to be highly important in issues represented by organisations and their employees. It is clear that, from the viewpoint of justice, museums and their employees are treated differently than other people in questions relating to the preservation and representation of cultural heritage. This can be tested with a little mental exercise: if a public work of art was vandalised or destroyed by an art museum employee or a regular hooligan, how would it be reported in the news? In the first case, the background of the vandal would probably be mentioned in the headlines, and it would also be likely to be the key factor that made the event newsworthy.

I claim that no museum conforms to ICOM’s ethical rule about operating in a legal manner. A museum’s operations are governed by a number of laws relating to administration, finances and actual museum work, and nobody knows the full content of these laws and, therefore, can fully comply with them. At the national and international level, the laws broken most often are undoubtedly copyright and personal data laws, whose content is ambiguous. Following these laws fully would destroy the foundation of all collection work. However, this does not mean that we should stop following the laws or, in a tight spot, plead ignorance or complain about their complexity. We must know the laws applying to our activities better and be able to use them to assess the legality of our activities and the risks involved in our interpretations of them.

Where legality is concerned, one peculiarity of Finnish museum operations is the fact that most museums do not follow – and do not need to follow – the Finnish Museums Act. Unlike the name suggests, this act does not specify anything about museums or the legality of their operations. It stipulates how a museum can start receiving state subsidies and keep receiving them. Of all Finnish museums, less than 20% are currently receiving state subsidies. There is a need to expand the content of the Museums Act. As regards the development of the field, it would be good if the Museums Act could also include other laws linked with museum operations, the first of which that spring to mind are the Antiquities Act and the Act on the Protection of Buildings. The role of these as the cornerstones of the legal and societal operation of museums could be strengthened.

In my opinion, the rule “Museums operate in a legal manner” is a problematic one among those in the ICOM Code of Ethics for Museums, particularly as regards its current content. Following the law cannot be an ethical choice as such; it should be self-evident. By contrast, choosing not to follow the law may be an ethical choice in certain situations. Such ethical choices can be made by environmental movements, for example. If the entire rule is not omitted to make room for some value-based rule, the content should be modified to say something about how museums must promote justice, particularly from the perspective of their key task and the related questions.  If this feels like too big a step, let’s at least omit the word ‘fully’ from the current definition. Let’s not make things too difficult by striving for perfection, even in this matter.

Kimmo Levä
Secretary General, Finnish Museums Association

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Rule 6: Museums work in close collaboration with the communities from which their collections originate

Do not always believe the community


An old man was moved to tears while visiting the Finnish Lenin Museum. Established in 1946 in Tampere, Finland, the museum was still displaying its legendary permanent exhibition, which highlighted the Bolshevist leader’s feats of strength. The man started talking reverently to the guide about Father Stalin. What are you supposed to answer in such a situation? Could you just try to wriggle out of the awkward conversation, should you challenge the old man with the help of historical research, or should you pretend to agree with him, because the customer is always right, as they say?

The sixth rule of the ICOM Code of Ethics for Museums does not sound very nice from the guide’s perspective. According to the Code, museum collections reflect the cultural heritage of their community, they may include strong affinities with political identity, and the original owner of the collections must not be exploited. The collections of the Lenin Museum were donated by Finland’s eastern neighbour, and the museum was founded by local communists soon after World War II. Does this heritage oblige the museum to retain respect for the creator of the collections, the mighty Soviet Union and, at the same time, the remains of the community that established the museum?

Surprisingly many rules in the ICOM Code of Ethics seem to have been created for the needs of a postcolonial museum world. They have reined in the old museums of the colonial powers and lightened the white man’s burden: lurking in the background is a shame about innocent aboriginal peoples that have been exploited, robbed and racialised by the imperialist museum system. While this is a genuine concern, it is a poor match to the ethical problems of Finnish museums, for example. We Finns should rather think about how the overly sensitive, prim touch of today’s museums often leaves the sore points of the past untouched. In its present form, the Code mainly warns us against hurting anyone and encourages us to respect communities according to their wishes or conditions.

In addition to underlining dignity, the Code luckily states that museums should also promote human well-being, social development, tolerance, and respect by advocating multisocial, multicultural and multilingual expression. As a matter of fact, these higher values, which are based on the UN’s Universal Declaration of Human Rights, should be emphasised instead of the naive talk about communities. If a museum is using its collections to cover up past wrongdoings, it is acting unethically – not even the creator of the collections should be allowed to evade the judgement of history. Museums must also dare to look at their own roots.

In order to gain ethical confidence for its reformation, the Lenin Museum in Tampere sought help from a higher power – the public. A small exhibition was put up for this purpose, where the visitors could take a stand, make suggestions and vote on the kinds of things that the new museum should address. The wish list was topped by Soviet humour and daily life, the KGB, labour camps and dissidents. The former permanent exhibition did not say a thing about these. Naturally, the old collections cannot provide all this, but they can be supplemented, and new meanings can be assigned to the key works.

When preliminary information about the new content of the Lenin museum started spreading, it seems that the museum unfortunately lost a few of its old friends. Those still attracted to Soviet communism (for they do exist) are afraid of seeing a sacrilege and might have similar feelings as the aboriginal peoples unethically objectified by ethnographic museums. On the ethical scales, however, the memory of the Soviet system’s victims weighs more today than admirers of the system. For surely museums cannot just stay tactfully silent if innocent people have been killed, whether in Stalin’s meat grinder or a cannibal tribe’s cooking pot?

Kalle Kallio
Museum Director, Finnish Labour Museum Werstas (Werstas opened the revamped Lenin Museum in Tampere on 17 June 2016)