perjantai 5. tammikuuta 2018

Satu Savian matkaraportti Difficult Issues -konferenssista vuodelta 2017

Jos suru savuaisi - nykydokumentointi ja vaikeat aiheet

ICOM Nordin ja Saksan ICOM:n Helsingborgissa syyskuussa järjestämässä
konferenssissa, Difficult Issues, http://www.icom-helsingborg-2017.org/conference/
paneuduttiin kolmen päivän ajan vaikeisiin aiheisiin ja niiden esittämiseen museoissa.

Asema-aukio, kukkia Suomen vastarintaliikkeen tapahtumassa väkivallan uhriksi
joutuneen muistoksi. Valokuva: Juho Nurmi, Helsingin kaupunginmuseo




Miten tallentaa yhteistä surua?

Konferenssin parhaisiin puheenvuoroihin kuului mielestäni Helsinborgin
Kulturmagasinetin
https://helsingborg.se/uppleva-och-gora/kultur-och-museer/kulturmagasinet/

Birgitta Wittingin esitys Documenting collective grief .
http://www.icom-helsingborg-2017.org/conference/blog/blog_home/
documenting-collective-grief
.


Wittingin aiheena oli Suomessakin yleistyneiden spontaanien muistopaikkojen
dokumentointi. Esimerkkinä hänellä oli jalkapallofanien välisessä yhteenotossa
kuolleen
miehen muistopaikka Helsingborgissa. Kulturmagasinet dokumentoi
paikan aluksi valokuvaamalla, mutta päätti myös tallentaa kaupunkilaisten yhteisen
surun paikalle kertyneet viestit ja esineet. Witting pohti, miten voisi kehittää
museoiden valmiuksia dokumentoida nopeasti odottamattomia tapahtumia.


Vaikeiden aiheiden nykydokumentointi - kenen vastuulla?

Asiantuntijoiden mukaan Suomessakin tullaan tulevaisuudessa näkemään entistä
enemmän tilanteita, joissa vastakkaiset mielipiteet, pahoinvointi ja terrorismi

aiheuttavat väkivaltaa, konflikteja ja surua. Jäin Wittingin esityksen jälkeen
pohtimaan, riittääkö TAKO:n http://tako.nba.fi/index  piirissä tehtävä
nykydokumentointityö? Onko museoilla kirkas käsitys siitä, miten odottamattomia,
ikäviä tapahtumia ja ilmiöitä pitäisi dokumentoida? Jäädäänkö museoiden
kuvakokoelmissa odottamaan, että media ehkä tulevaisuudessa lahjoittaa meille
uutiskuviaan?


Museo yhteiskunnan omatuntona

Jos museo haluaa toimia yhteiskunnan omatuntona, sen tulisi mielestäni museoiden
tarttua vaikeisiinkin aiheisiin nopeasti, eikä luottaa siihen, että joku muu huolehtii siitä

puolestamme. On helppoa pysyä mukavuusalueella ja jättää vaikeat aiheet sikseen.
Mielestäni museoiden velvollisuus on pelkän objektiivisuuden tavoittelun sijasta ottaa myös
kantaa. Dokumentointiemme avulla voimme herätellä ongelmien huomaamiseen – kuten
omatunto http://blogi.nba.fi/2013/museot-eivat-ole-kansakunnan-muisti.


Huolellisuutta ja spontaaniutta

Puheenvuoroni Miten tallentaa vaikeita aiheita – nykydokumentoinnin haasteita
http://www.nba.fi/fi/File/3378/savia-satu.pdf herätti ilahduttavan paljon keskustelua
valtakunnallisilla kuva-arkistopäivillä marraskuussa. Keskustelussa tunnistettiin museoiden
hartaaseen ja huolelliseen suunnitteluun, neutraaliin kuvausotteeseen ja virka-aikaan
perustuva työtapa. Toisaalta on myös museoita, joissa joustava, työajan ulkopuolella

tapahtuva, spontaani dokumentointi on itsestään selvä osa museon toimintaa. 
 

Nopean nykydokumentoinnin strategia

Mielestäni museoilla pitäisi olla nopean nykydokumentoinnin strategia, jonka avulla
nopea päätöksenteko ja sen kautta toiminta tulisi osaksi museon kokoelmatyötä.
Hyvänä oppaana toimii Museoliiton julkaisema Pelastusdokumentoinnin parhaat
käytännöt –julkaisu. http://www.museoliitto.fi/doc/verkkojulkaisut/
Pelastusdokumentoinnin_parhaat_kaytannot.pdf
Vasta aika tuo perspektiiviä siihen,
onko tänään dokumentoimamme tapahtuma merkittävä sadan vuoden kuluttua. 

 
Vaikeat valinnat
Runoilija Eeva-Liisa Mannerin runoa Jos suru savuaisi,
https://poetiikkakonferenssi.wordpress.com/vuosi-2005/olli-sinivaara-vastarinta/ on
siteerattu ahkerasti sen julkaisuvuodesta 1968 lähtien. Runo tuntuu olevan aina
ajankohtainen. Museoiden tulee toki mielestäni tehdä valintoja kokoelmien kartunnassa,

mutta vaikeiden aiheiden ja ihmisten voimakkaiden kokemusten tallennusta ei kannata
pelätä. Kantaaottavuus ja omatuntona toimiminen ei sekään olisi pahasta
dokumentointikohteita harkittaessa. Vaikkapa muistopaikkojen tallentaminen eri tavoin
kertoo tulevaisuuden suomalaisille ajasta, jolloin yhteiskunnassamme tunnettiin
turvattomuutta, vaikka sotaa ei ollut.


Satu Savia
Tutkija, Helsingin kaupunginmuseo

 

maanantai 11. joulukuuta 2017

Minerva Keltasen matkaraportti Relevance 2017 -konferenssista Lontoosta

MATKARAPORTTI RELEVANCE 2017 -KONFERENSSISTA LONTOOSSA

14.-18.10.2017

ICOMin alaosastojen DEMHISTin ja CECAn yhteiskonferenssi järjestettiin teemasta ”Are we trying hard enough? Making museums and historic houses relevant to audiences in the twenty-first century.” Konferenssi oli alun perin tarkoitus järjestää ehdotuksestani Suomen kansallismuseossa samasta teemasta, ”millä keinoilla saavutetaan museoihin, historiallisiin kohteisiin ja kotimuseoihin uusia asiakkaita, miten ne pystytään pitämään jatkuvasti houkuttelevina?” Taloudellisen tilanteen takia konferenssi siirrettiin muualle, ja järjestämisvastuun otti Historic Royal Palaces, jonka johdosta konferenssipaikkoina toimivat sille kuuluvat The Tower of London ja Hampton Court Palace.

Yhtenä konferenssin keskeisenä kysymyksenä oli, kuinka mitata museon merkitystä? ”Jos se on merkityksellinen yhteisölleen”, vastasi konferenssin avainpuhuja, kulttuurikonsultti Franklin Vagnone, joka on myös toinen The Anarchist’s Guide to Historic House Museums-kirjan kirjoittajista. Hän kertoi, kuinka museoiden pitäisi ottaa huomioon monia yhteiskunnassa tapahtuvia muutoksia, esim. uusi asenne historiantutkimuksessa, kiinnostus tavallista ihmistä kohtaan, kuinka kaikkien tarinat ovat yhtä tärkeitä ja samanarvoisia; seksuaalisuuden uudelleen määrittely; väärät uutiset ja valehtelu (myös museo voi perustua ”valheelle”, esim. Museum of Innocence Istanbulissa); epämieluisan tai synkän historian esiintuominen sekä sosiaalinen oikeudenmukaisuus (esim. Yhdysvalloissa käynnissä orjuuden kannattajien muistomerkkien poistaminen). Vagnone kysyi esimerkkien valossa (mm. Venetsia), että onko historialliselle paikalle enemmän etua vai haittaa, että se pääsee Unescon suojelulistalle? Vagnone on harrastanut historiallisissa kotimuseoissa nukkumista ja julkaissut niistä tarinoita ”Sleeping Around, One Night Stand”-blogipostauksissaan. #PillowTalk

”Museoanarkisti” Franklin Vagnone: ”Museums are not neutral!”

Giuliano Gaia kertoi neljän milanolaisen kotimuseon hankkeesta, joka yritti saada kaikkein vaikeinta kohderyhmää - teini-ikäisiä – kiinnostumaan museoista. Koska chattailu on nuorten suosituin harrastus, suunnitteli Gaia museoiden kanssa chatbot-pelin, jolla nuoret osallistuisivat enemmän museovierailuunsa. Teinit etsivät pelin avulla museoista vihjeitä, kuinka ratkaista erilaisia mysteereitä.


Konferenssissa puhuttiin paljon myös tunteista. Jenny Wedgburyllä oli kiinnostava tutkimusaihe, ”emotional heritage”, tunneperintö sekä kadonnut kaupunki. Mitä voimme oppia historiallisista paikoista, joita ei enää ole tai jotka ovat muuttaneet merkitystään, kuinka voimme saada ihmiset tuntemaan ”historia jalkojensa alla”? Elisabeth Meunier puolestaan puhui hiljaisuuden merkityksestä museovierailija-tutkimuksessaan, kuinka hiljaisuus on tärkeää tietoisuuden kehittämiselle ja mahdollistaa sen, että vierailija arvostaa näkemäänsä. Hänen tutkimustensa mukaan hiljaisuus edelsi positiivisia tunteita, kuten esim. iloa ja innostusta.

Monessa puheenvuorossa museoiden tärkeiksi tehtäviksi sanottiin sitoutumisen aktiiviseksi toimijaksi omassa ympäristössään ja toisaalta syrjäytymisen ehkäisemisen. Taten ensimmäinen naisjohtaja, Ms. Balshaw, kertoi Tate Galleryssä olleesta näyttelystä seksuaalisuudesta. Näyttelyn yleisöstä 56 % oli LGBT-kävijöitä, ja museo sai tuhansittain asiakaskommentteja ja palautetta – enemmän kuin yhdestäkään muusta näyttelystä. Näyttelyn aikana museossa järjestettiin mm. Gay Club Party ja Voguing-esityksiä. Tate Modernissa oli puolestaan näyttely black powerista, ja sekin sai kolme kertaa enemmän kävijöitä kuin yleensä - ja etenkin nuoria!



Towerin ja Hampton Courtin lisäksi konferenssin aikana vierailtiin Geffrye Museumissa, Design Museumissa (California – Designing Freedom –näyttely), Kensingtonin palatsissa (Diana – Her Fashion Story –näyttely) sekä Leighton House Museumissa (Alma-Tadema – at Home in Antiquity).

Viimeisenä matkapäivänä oli vielä vierailu maineikkaaseen yliopistokaupunkiin Oxfordiin. Luentojen ohella oli parisen tuntia aikaa tutustua kaupungin museoihin, joista valitsin yhden, Ashmoleanin. Ashmolean-museolla olisi voinut viettää kauemminkin aikaa tutustuen sen valtaviin arkeologisiin kokoelmiin ja taideaarteisiin.


Helsingissä, 24.10.2017
Näyttelypäällikkö Minerva Keltanen, Suomen kansallismuseo



Ahsmoleanin museon antiikin kokoelmista veikeät  aryballos-hajustepullot. 



keskiviikko 6. joulukuuta 2017

2000-luvun museon määritelmän pohdintaa Pariisissa



ICOMin museologian kansainvälinen komitea ICOFOM järjesti yhdessä Sorbonnen yliopiston kanssa kollokvion eli tieteellisen keskustelutilaisuuden heti ICOMin hallinnollisten kokousten päätteeksi kesäkuussa. Lisää hallinnollisista kokouksista voit lukea täältä (http://icomsuomi.blogspot.fi/2017/08/icom-uuden-aikakauden-alussa-kuulumisia.html
ja täältä (http://icomsuomi.blogspot.fi/2017/08/kuulumisia-icomin-hallinnollisista.html). Kollokvioviikonlopun ajan asiantuntijat pohdiskelivat keskenään ranskaksi museon määritelmää, tavoitteena esittää konkreettisia ehdotuksia sen uudistamiseksi. Perjantai-iltapäiväosuus oli kuitenkin avoin kaikille kiinnostuneille, mukaan lukien minulle. Kyseessä oli ensimmäinen kerta kun osallistuin jonkin ICOMin kansainvälisen komitean järjestämään tapahtumaan.

Museomääritelmän uudistamisesta keskusteltiin Sorbonnen yliopiston amfiteatterissa, jonka lehtikullatuilta seiniltä Rousseau, Racine ja Corneille kumppaneineen katselivat kuulijoita vakavina. Viimeisin museon määritelmä on vuodelta 2007 ja viime vuosina ICOMin hallinnollisissakin kokouksissa on työryhmissä pohdittu muutostarpeita. Museo-sanan kanssa painiskelun lisäksi on samassa yhteydessä tärkeää pohtia niinkin konkreettisia asioita kuin mikä museo on, ketkä siellä työskentelevät ja keitä ovat ICOMin jäsenet.  

Ranskalainen konservaattori Jacqueline Cidelman kertoi saaneensa vuonna 2016 silloiselta kulttuuriministeri Audrey Azoulaylta selvitystä museomääritelmän uudistamisesta. Samaista Azoulayta esitetään muuten marraskuussa Unescon tulevaksi pääjohtajaksi! Museomääritelmä-aiheesta järjestettiin Ranskassa työpajoja, kuulemistilaisuuksia, pyöreän pöydän keskusteluja ja aihealueittaisia debatteja ja jopa sähköinen kansalaiskysely. Cidelman esitteli näiden osallistamistapojen tuloksena syntyneitä erilaisia ajatelmia liittyen museoiden eettisyyteen, monitahoisuuteen, inklusiivisuuteen ja yhteistyökykyisyyteen.

Museologian perusopinnoista minullekin teoriatasolla tutuksi tullut museologi Peter van Mensch pohti sitä tulisiko museon määritelmän olla inklusiivinen vai eksklusiivinen. Tätä ICOFOM on miettinyt kuulemma jo 30 vuoden ajan ja museoiden halu joko identifioitua ”museoiksi” tai laajempialaisiksi toimijoiksi on vaihdellut vuosien saatossa. Van Menschin erikoinen persoona ja hänen esityksensä jäivät mieleeni. Minimalisti-van Menschin mukaan määritelmän tulisi olla mahdollisimman lyhyt, sillä joka kerta kun määritelmää tarkennetaan, rajataan aina jotakin ulos.   

Päällimmäisenä lyhykäisestä kollokviosta jäi mieleen Sveitsin ICOMin puheenjohtajan maininta Suomen Museoliiton Kimmo Levän esittelemästä määritelmäehdotelmasta, jonka mukaan museo voisi tuottaa voittoa. Koko amfiteatterin ranskalaisvoittoinen yleisö kohahti tämän kuullessaan. Konservatiivisuus on vielä vallalla ja vanhoja määritelmiä voi olla vaikea murtaa. Jään jännityksellä odottamaan ICOMin lupaamaa esitystä museon uudeksi määritelmäksi vuoden 2019 yleiskokoukseen Kiotossa.

Wiktoriina Hurskainen
maailmanperintökoordinaattori,
Museovirasto / Suomen kulttuuriperintökasvatuksen seura
ICOM Suomen komitean sihteeri