maanantai 14. marraskuuta 2016

Matkaraportti: Milano - Carina Jaatinen

Kansainvälisen museokeskustelun, näyttelyvaihdon ja komiteatyön huippuhetkiä Milanossa!
ICOMin yleiskonferenssia Milanossa 3.-9. heinäkuuta voi kutsua museoammattilaisten megafestivaaliksi. Kolme ja puolituhatta osanottajaa täytti Milanon kongressikeskuksen salit ja viikon aikana tarjolla oli satoja museotyötä ja museoiden tulevaisuutta pohtivia esitelmiä, puheita ja keskusteluja. Yleiskonferenssien ydinantia on päästä tutustumaan ICOMin kansainvälisten komiteoiden toimintaan, jotka kaikki kokoontuvat yhteen kerran kolmessa vuodessa.
ICOMin yleiskonferenssi järjesettiin konferenssikeskus MiCossa Milanossa.
Yleiskonferenssissa oli nimekkäitä keynote puhujia, mm. David Fleming Liverpoolin museoista.
 Yksi ICOMin kolmestakymmenestä kansainvälisestä komiteasta on näyttelyvaihtoon erikoistunut ICEE eli International Committee for Exhibitions and Exchange, jonka puheenjohtajana olen toiminut viimeiset kolme vuotta. ICEEn konferenssi osana Milanon yleiskonferenssia oli minulle oman puheenjohtajakauteni huipentuma, jossa korostuivat komitean hallituksen loistava yhteistyö, vaikuttavat kumppanuudet, ystävyys ja ilo yhteisestä onnistumisesta – myös osanottajiemme kanssa. ICEEn 2016 ohjelma löytyy viralliselta nettisivultamme. En esittele sitä tässä tarkemmin, vaan reflektoin mieluummin kokemuksiani itse kansainvälisestä komiteatyöstä, josta hieman haikeana nyt luovun yhdeksän hallitusvuoden jälkeen.
Carina Jaatinen avaamassa ICEEn konferenssia.
ICEEn konferenssissa oli tiivis tunnelma.
ICEEn kumppani Izi.TRAVEL järjesti Storytelling –workshopin osana ICEEn konferenssiohjelmaa. 
ICEEn ekskursiot veivät mm. Pirelli HangarBicoccaan, Pirelli-yhtiön yksityiseen, vanhoihin hangaarirakennuksiin perustettuun näyttelykeskukseen. Esillä oli huikeaa nykytaidetta, mm. pysyvänä installaationa Anselm Kieferin vaikuttava the Seven Heavanly Palaces 2004-2015.

ICOM on ainutlaatuinen!
ICOMin toiminnassa voi hahmottaa kolme perustasoa –
  • 119 kansallista komiteaa, jotka ottavat jäsenet (nyt jo yli 36 000!) ja hyödyntävät ICOMin luomia välineitä kuten eettistä koodistoa toiminnassaan
  • 30 kansainvälistä komiteaa, jotka tarjoavat jäsenistölle temaattisia foorumeita ja verkostoja
  • ICOMin ohjelmat, kuten esim. kansainvälinen museoammatillinen koulutus ja toiminta kulttuuriesineiden laittoman maastaviennin estämiseksi, joita toteutetaan yhteistyössä eri kumppaneiden kanssa
Monelle suomalaiselle museoammattilaiselle tutuin lienee oma ICOM Suomen komitea. Se on muihin ICOMin kansallisiin komiteoihin verrattuna yksi vireimmistä ja avoimimmista ja lisäksi kooltaan yksi suurimmista (eri maiden väestömääriin suhteutettuna lienee suurin!).
Suomalaisia on paljon mukana myös kansainvälisten komiteoiden toiminnassa ja hallituksissa. Kansainväliset komiteat ovatkin se varsinainen järjestön toiminnan ydin. Ympäri maailmaa kokoontuvat komiteat tarjoavat verkostoitumisen, oppimisen ja kokemustenvaihdon foorumeita maailman kaikille museoammattilaisille. Erityisen merkittävää on, että demokraattinen ja globaalisti toimiva ICOM on monille kehittyvissä maissa tai yhteiskunnallisesti epävakaissa oloissa toimiville museoammattilaisille ainoa mahdollinen toivo ja väylä päästä osallistumaan kansainväliseen yhteistyöhön. Meille, joille kansainvälisiin konferensseihin osallistuminen on resurssien puolesta toisinaan hieman helpompaa, ICOM on ennen kaikkea ainutlaatuinen foorumi kulttuurisen ymmärryksemme ja maailmankuvamme laajentamiseen ja pitkäjänteisten ammatillisten kontaktien rakentamiseen.
Yleiskokousvuosina, kuten nyt Milanossa, kansainväliset komiteat valitsevat uudet hallitukset. Toimikausi on kolmivuotinen, ja kahden kauden jälkeen voi vielä tulla valituksi komitean puheenjohtajaksi, kuten minun tapauksessani kolme vuotta sitten Rion yleiskokouksessa. Jännittävää kuulla, mikä on suomalaisten osuus kansainvälisten-komiteoiden hallituksissa nyt Milanon jälkeen.
ICEEn vanhan ja uuden hallituksen jäsenet vaalien jälkeisissä tunnelmissa.
Komiteatyön arkea ja tulevaisuuden haasteita
Komiteatyö vie aikaa. Erityisesti puheenjohtajat ja muut avainhenkilöt joutuvat tasapainoilemaan aikapaineiden kanssa, joita komitean johtaminen oman päivätyön ohella aiheuttaa. Hallitusjäsenet pystyvät yleensä tapaamaan toisiaan fyysisesti vain kerran vuodessa konferenssien yhteydessä. Hallituksen yhteydenpito tapahtuu etätyöskentelynä, mitä hankaloittaa vielä se, että jäsenet asuvat eri maissa ja eri aikavyöhykkeillä. Kolmivuotiset toimikaudet asettavat omat haasteensa: ensimmäinen kausi kuluu yleensä opetteluun, etenkin koskien yhteistyötä ICOM sihteeristön kanssa ja osallistumista ICOMin vuosittaisiin yleiskokouksiin. Toiseksi ihmisten vaihtuminen komitean hallituksessa vie jatkuvasti osaamispääomaa toiminnalta.
Kaikista yllämainituista syistä johtuen on erityisen tärkeää, että ICOM järjestönä pystyy tukemaan kansainvälisten komiteoiden toimintaa luomalla yhteisisä ohjeistuksia ja suosituksia, sekä tarjoamalla vertailutietoa eri komiteoiden käytännöistä. Näiden kysymysten edistämiseksi olen tehnyt konkreettisia aloitteita toimiessani viimeiset kolme vuotta puheenjohtajana kansainvälisten komiteoiden erilliskokouksessa, joka järjestetään vuosittain ICOMin yleiskokouksen yhteydessä. Seuraajani kansainvälisten komiteoiden kokouksen puheenjohtajana on ICOM CC:n puheenjohtaja, tanskalainen Kristiane Strætkvern, joten uskon toiminnan kehittämisen olevan hyvissä käsissä. Kansainvälisessä yhteistyössä pohjoismaista pragmaattisuutta oppii nimittäin todella arvostamaan.
Kansainvälisiä komiteoita koskeva suurin tulevaisuuden haaste on niiden tämän hetkinen valikoima. Komiteat ovat syntyneet eri aikoina, erilaisista tarpeista, ja ne ovat hyvin erilaisia kooltaan ja järjestäytymisasteeltaan. Maailma ja museotyö sen myötä ovat muuttuneet, ja ICOMin komiteoiden tulisi peilata tätä muutosta pysyäkseen relevantteina jäsenistölle. Uudistuminen on välttämätöntä, mutta sen läpivienti ei ole helppoa giganttisessa 36 000 jäsenen järjestössä. Minun arvaukseni on, että viimeistään kolmen vuoden päästä, Kioton yleiskokouksessa Japanissa, tämä aihe kuitenkin nousee konkreettisesti esille.
Italia luovuttaa ICOMin lipun Japanille.
Komiteatyö on jatkuvaa kehittämistä, oppimista ja iloa tuloksista
Komiteoiden perustehtävä on järjestää vuosittainen konferenssi tai tapaaminen oman aihepiirinsa puitteissa jossain päin maailmaa. Yleiskonferensseissa kaikki komiteat kokoontuvat yhteen paikkaan, kuten nyt Milanoon, ja välivuosina ne leviävät taas maailmalle omien ohjelmiensa mukaisesti. Vain ICOMin suurin kansainvälinen komitea, noin 3000 jäsenen ICOM-CC eli konservointikomitea toimii hieman toisella periaatteella. Koostaan johtuen se kokoontuu vain joka kolmas vuosi, aina yleiskonferenssin jälkeisenä vuonna. Järjestäytyneimmillä komiteoilla on vuosikonferenssien lisäksi muutakin toimintaa, kuten koulutusta (esim. dokumentaatiokomitea CIDOCilla http://network.icom.museum/cidoc/) ja julkaisutoimintaa (kuten museopedagogiikan komitea CECAlla http://network.icom.museum/ceca/).
ICEEssa oman puheenjohtajakauteni tavoitteena oli kehittää ICEEn hallitustyöskentelyä ja toimintaa ammattimaisempaan suuntaan. Puheenjohtajakauteni alussa ICEE oli minimiresurssein toimiva komitea, joka oli alkanut kärsiä jäsen- ja osanottajakadosta. Kolmen vuoden työn jälkeen saatoimme ylpeänä esitellä tuloksiamme ICEEn omassa vuosikokouksessa Milanossa: Kolme upeaa konferenssia (Suomi 2014, Etelä-Afrikka 2015 ja Milano 2016), erinomainen osanottajapalaute, kasvaneet osanottaja- ja jäsenmäärät, ICOMin virallisen nettisivun käyttöönotto ja erilliset konferenssinettisivut, uutiskirjeet jäsenille, sponsori- ja kumppanuussopimukset, omat matka-apurahat kehittyvien maiden ammattilaisille ja kaiken taustalla erittäin toimiva ja toisiaan tukeva hallitus, jossa jokainen jäsen vastaa aktiivisesti jotain osa-alueesta komiteatyössä. ICEEn vetovoiman kasvusta kertoo osaltaan myös se, että hallitukseemme oli tänä vuonna tarjolla kandidaatteja tuplasti enemmän kuin vapaita hallituspaikkoja, ja kandidaattien joukossa oli myös isoja museoita kuten British Museum ja American Museum of Natural History.
Parannettavaa on aina ja kaikkialla, mutta välillä on aika iloita myös työn tuloksista! Mitattavien tulosten ohella komiteatyö rikastaa kaikkien mukanaolevien henkistä ja ammatillista pääomaa, ja mikä parasta, tarjoaa mahdollisuuden ihmisten välisiin kohtaamisiin ja uusiin ystävyyksiin.
Kuka hyötyy komiteatyöstä ja onko se joltain pois?
ICOMin toimintaan osallistuminen vie aikaa ja resursseja. Siksi onkin tärkeää kysyä, ketä nämä panostukset lopulta hyödyttävät. Kuka saa, ja onko se siinä tapauksessa joltain muulta pois?  Asiaa voi tarkastella sekä osallistujan/jäsenen, hänen työnantajansa ja rahoittajan tai itse järjestön kannalta.
On selvää, että vapaaehtoistoimintana pyöritettävä järjestö toimii juuri niin hyvin kuin sen jäsenet saavat sen toimimaan. Jos ICOM kiinnostaa, mutta voisi mielestäsi toimia paremmin, ryhdy aktiiviseksi ja tuo panoksesi sen kehittämiseen. ICOM järjestönä tarvitsee jäseniään kehittyäkseen.
ICOMin merkitystä ja mahdollisuuksia henkilökohtaisen ammatillisen kehittymisen kannalta olen nostanut esiin jo yllä. Sitä on vaikea korostaa liikaa. Ratkaisevaa on lopulta oma aktiivisuus. Rohkenetko ottaa kontaktia uusiin ihmisiin, lyöttäytyä juttusille, ja etsiä ihmisiä, jotka ovat oman ammattisi ja tehtäväsi kannalta erityisen kiinnostavia?
Koska kyse on ammatillisesta vapaaehtoistoiminnasta, jota ei kuitenkaan ole täysin mahdollista eikä ehkä mielekästäkään tehdä vain omalla ajalla, komiteatyön hyödyistä tulisi keskustella erityisesti työnantajamuseoidemme kanssa. On erittäin tärkeää, että komiteatyön hyödyt pystytään perkaamaan esiin myös työnantajamme kannalta. Mitä museon toiminnallisia ja strategisia tavoitteita komiteatyöllä voidaan edistää? Miten komiteatyön hyödyt pystytään välittämään omaan museoon ja museokentälle laajemmin? Henkilökohtaisen ammatillisen kehittymisen ohella museolle koituvia hyötyjä voivat olla esim. konkreettiset yhteistyöprojektit, näyttelyvaihto, kehittämishankkeet, ammatillinen vaihto ja benchmarking. Kun ICOMin mahdollisuudet ja merkitys avautuvat kirkkaasti työnantajamuseoillemme, on meidän yhdessä helpompi neuvotella siitä, miten toimintaan osallistuminen kytkeytyy osaksi museotyötämme ja millaisin resurssein sitä voidaan tukea.
Uusi askel – jäseneksi ICOMin hallitukseen!
Yleiskokouksen yhteydessä järjestettiin ICOMin vaalit, joissa valittiin järjestölle uusi presidentti ja hallitus. Tänä vuonna minulla oli kunnia olla ICOM Suomen komitean asettamana ehdokkaana ICOMin hallituksen jäseneksi.
Vaalien tulos ratkesi konferenssin viimeisenä päivänä, 9. heinäkuuta. Vaikka olinkin saanut paljon kannustavia viestejä matkan varrella, olin mykistynyt äänimäärästä, jolla tulin valituksi hallitukseen. Hallitusjäsenyydestä saatte lukea lähiaikoina lisää, joten tässä vaiheessa ei siitä enempää. Lopuksi haluan kuitenkin kiittää lämpimästi ICOM Suomen komiteaa ehdokkuudestani, ja aivan erityisen kiitoksen haluan osoittaa Suomen Opetus- ja kulttuuriministeriölle pitkäjänteisestä tuesta ICOM-toiminnan ja suomalaisten museoammattilaisten kansainvälistymisen hyväksi – se kantaa hedelmää.
Päätösjuhla Milanon Triennale-museossa.

Kuvat ja teksti: Carina Jaatinen
Näyttelypäällikkö, Espoon kaupunginmuseo
ICOM Executive Board, jäsen 2016-
Tausta ICOMissa
  • ICEE, pj 2010-2013, hallituksen jäsen 2007-2013
  • Separate meeting of the ICOM International Committees, pj 2014-2016
  • Nominations and Elections Committee, pj 2012-2015
  • ICOM Suomen komitea, pj 2010-2013
     

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Matkaraportti: Milano - Outi Järvinen

ICOMin raha- ja pankkimuseoiden komitean (International Committee for Money and Banking Museums, ICOMON) vuosikokous järjestettiin osana massiivista ICOMin yleiskokousta helteisessä Milanossa heinäkuussa. ICOMONin hallitus kokoontui samassa yhteydessä ainoaan vuosittaiseen tapaamiseensa. Milano oli mukana kilpailemassa jo vuoden 2013 kokousisännyydestä, mutta hävisi tuolloin melko selvin numeroin Rio de Janeirolle – siitä huolimatta (tai kenties juuri sen takia), että Italian kulttuuriministeriö oli lähettänyt muiden maiden ministeriöille paimenkirjeitä, joissa toivottiin, että ministeriöt patistaisivat maidensa ICOM-komiteoita antamaan äänensä Milanolle.

Avajaiset

Uudelleenjärjestelyjä hallituksessa
Täytyy myöntää, että ICOMONIN kokoontuessa ilmassa oli hieman haikeutta, kun valtaosa hallituksen jäsenistä oli lopullisesti erovuorossa. Kolme jäsentä jatkoi toiselle kolmivuotiskaudelle, ja sihteeri Eleni Zapiti siirtyi puheenjohtajan tehtäviin. Samassa yhteydessä pieneni myös hallituksen pääluku. Maantieteeseen ja museotyyppeihin perustuvasta edustuksesta luovuttiin, ja tavoitteena on kompaktimpi ja ketterämmin toimiva hallitus. Hallituksen verkkokokousten aikatauluttaminen ainakin helpottuu, kun ei tarvitse etsiä kompromissia Australian, Kiinan, Lähi-idän, Euroopan ja Etelä-Amerikan aikavyöhykkeiden välillä.
ICOMONin uusi hallitus
Tarkoitus kuitenkin on, että edustuksellisuus säilyy neuvoa-antavan komitean muodossa, ja sen jäsenet toimivat omissa verkostoissaan yhteyshenkilöinä. Muutos ehti jo aiheuttaa pientä nokittelua Aasian puolella, kun pitkään hallituksessa istunut Kiina ei olisi suvainnut Japanin nostamista Aasian edustajaksi. Nyt jäi hiukan epäselväksi, mihin asiassa päädyttiin. ICOMin seuraavan yleiskokoushan on Kiotossa, joten muutos olisi käytännön järjestelyjen kannalta toimiva. ICOMONilla on usein ollut yleiskokouksissakin oman alan yhteistyötaho, mutta Milanossa näin ei ollut, ja se näkyi. Järjestelyt jäivät täysin hallituksen harteille, mikä näkyi ajoittaisena kangerteluna ja sähläyksenä kun organisaattori puuttui. Yhteistyökuviot CIDOCin kanssa jäivät myös suunniteltua epämääräisemmiksi. Olin itse mukana ns. tieteellisessä järjestelytoimikunnassa ja kahlasin läpi esitelmäehdotukset, joita oli monentasoisia.

Numismatiikan kohtalo
Myös omana kohtalonani oli väistyä hallitustyöstä, eikä tilannetta tehnyt helpommaksi viime talvena Museoviraston yt-neuvottelujen tuloksena kohtalokseni koitunut irtisanominen. Osallistumiseni tulee varmasti jatkossa olemaan lähinnä satunnaista, ja vuosien varrella kehittyneet suhteet kollegoihin lakastuvat. Tilanne on tosin tuttu monelle ICOMONin aktiiville, eikä uuden hallituksenkaan voi varsinaisesti sanoa olevan museotyön substanssin ytimessä. Numismaattisen museotoiminnan näivettyminen on ollut selvästi nähtävillä jo pidempään, mutta vauhti näyttää viime vuosina kiihtyneen niin, että kohta voi jo alkaa puhua alasajosta. Sen sijaan, että museoissa panostettaisiin sekä yksilön kokemuksiin liittyviä että universaaleja sisältöjä tarjoavan numismaattisen aineiston hyödyntämiseen, käännetään sille yhä useammin selkä. Vaatimaton ja vaikeasti avautuva jää helposti kaiken suuren ja mahtavan jalkoihin.

Orpojen kokoelmien ongelma on jo tiedostettu ainakin Britanniassa jossa Henry Flynn British Museumista pitää yllä yhteistyöverkostoa  ja kiertää kouluttamassa museoiden henkilökuntaa numismaattisen aineiston käsittelyssä, luetteloinnissa ja esillepanossa. Henry piti nyt viime vuoden kokouksessa pitämänsä alustuksen jatkoksi eräänlaisen esimerkkityöpajan – tuttua asiaa pitkään numismaattisissa kokoelmissa työskennelleille, mutta varmasti hyödyllistä niille, joille numismatiikka on vieraampi alue. Toiminnalla pyritään turvaamaan se, että aineistot pysyisivät edes jotenkuten tutkijoiden ja muiden kiinnostuneiden käytettävissä, silloin kun niitä joudutaan hoitamaan ilman asiantuntemusta. Aina näin ei käy. Esimerkkinä Henry mainitsi Manchesterin museon, josta eläkkeelle jäänyt (entinen ICOMON-aktiivi) Keith Sudgen toimi jonkun aikaa vapaaehtoisena kokoelma-asiantuntijana, mutta on ilmeisesti hiljattain vetäytynyt toiminnasta – eivätkä kokoelmat ole enää saavutettavissa.

Mitä jäi käteen?
Tämänkertainen ICOMONin kokous oli sisällöllisesti kenties köykäisin niistä, johon olen osallistunut. Tämä oli jo etukäteen arvattavissa – yleiskokouksen teema Museums and cultural landscapes ei ole numismaattisten museoiden sisältöjen kannalta ehkä kaikkein relevantein teema. Keskustelua kuitenkin syntyi. Puhuttiin mm. tietokannoista ja niiden soveltuvuudesta numismaattisen aineiston tarpeisiin – eräänlainen ikuisuusaihe alalla. Useat kollegat taistelevat samojen ongelmien parissa kuin mitä Musketti tarjoaa käyttäjälleen. Numismaattisella alalla olisi tärkeätä, että aineistot olisivat kansainvälisesti käytettävissä niin, että aineistojen erityispiirteiden sekä alan tutkimuksen kannalta olennaiset tiedot toimisivat hakukriteereinä. Erilaisia projekteja onkin meneillään, mutta resursseja niiden eteenpäin viemiseen tuntuu olevan vaikeata saada. Vapaaehtoisia ja opiskelijoita käytetään paikoin ilmaisena työvoimana, mikä on monen mielestä eettisesti arveluttava ratkaisu.

Päättäjäistungosta
Kuvat ja teksti:
Outi Järvinen, amanuenssi
Suomen kansallismuseo, rahakammio

Matkaraportti: Milano - Elina Holopainen

Tiedettä, taidetta ja teknologiaa - ICOM yleiskonferenssi Milanossa 3.-9.7.2016
Konferenssin teemana oli ”Cultural Landscapes”, kulttuurimaisemat monikossa korostaen aiheen monimuotoisuutta. Tapahtuman koko - yli 3500 osallistujaa kautta maailman - ja sisällön määrä yllättivät ensikertalaisen täysin. Konferenssiohjelma pursuili kiinnostavista esitelmistä, keynote –puheista, paneelikeskusteluista, komiteoiden tapaamisista, ekskursioista ja iltaohjelmasta. Ongelmana oli ainoastaan valinnan vaikeus.
Orhan Pamukin avajaispäivän videokeynotea en lennoltani ehtinyt kuulemaan, mutta kuten odottaa sopii, sen sisältö jäi elämään keskusteluissa konferenssin aikana ja sen jälkeen. Pamukin mielestä museoiden tulisi olla pieniä ja tarinallisia, edustaa valtioiden ja kansakuntien sijaan yksilöitä – ja toimia ilman valtioiden rahoitusta. Kritiikkinsä Pamuk kohdisti erityisesti Aasiaan, jossa on meneillään isoja valtiollisia museohankkeita. Näistä komeista uudisrakennuksista, ”valtioiden temppeleistä”, nähtiinkin esimerkkejä komiteoiden esitelmissä. Kritiikin aihetta Pamukille löytynee myös Euroopasta, jossa on merkkejä valtioiden kasvavasta pyrkimyksestä vaikuttaa museoiden sisältöihin.
Myös Euroopan pakolaiskriisi oli läsnä konferenssissa, jossa kuultiin erinomainen paneelikeskustelu museoiden sosiaalisesta roolista suhteessa siirtolaisuuteen. Lampedusan saaren pormestari, ihmisoikeuksien puolestapuhujana tunnettu Giusi Nicolini piti koskettavan puheenvuoron. Saaren museoilla on kriisin kohtaamisessa aktiivinen rooli. David Fleming peräänkuulutti museoiden aktiivisuutta sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistäjinä ja asennevaikuttajina. Marlen Moulioun mukaan museoiden on otettava kantaa ja autettava ihmisiä ymmärtämään, että siirtolaisuus ja ihmisten liikkuminen ovat luonnollinen osa ihmisyyttä.  Myös Suomen museoiden kokoelmissa on monta kertomatonta tarinaa siirtolaisuudesta. Aiheen nykyhetken tallennukseen ei Suomessa ole laajemmin ryhdytty. Esimerkiksi Lampedusan arkeologinen museo on alkanut tallentaa siirtolaisuuteen liittyvää esineistöä.
CIMUSET –komitean konferenssissa kulttuurimaisemaa käsiteltiin suhteessa tieteeseen, teknologiaan ja teollisuuteen. Toinen konferenssipäivä oli omistettu digitaalisuudelle, joka ei ole enää uusi ilmiö. Digitalisaation tallentaminen jälkipolville on melkoinen haaste museoille. Voimme tallentaa esineitä ja digitaalisia laitteita, mutta kuinka tallentaa ja esittää aineetonta digitaalista kulttuuria ja vuorovaikutusta. Näitä haasteita museonäyttelyissä käsittelivät Johanna Vähäpesola Tekniikan museosta ja Tilly Blyth Science Museumista Lontoosta.  Päivän aikana kuultiin myös Kajsa Hartigia Nordiska Museetista, joka oli suosikkipuhujani Tako Nord -seminaarissa viime talvena. Hartig kertoi ilosanomaa yleisöään osallistavasta museosta, jossa digitaalisuus läpäisee kaikki toiminnot – ja sai kaiken kuulostamaan helpolta toteuttaa.
Konferenssiviikkoon mahtui toki myös kevyempää ohjelmaa retkien ja iltatilaisuuksien muodossa. CIMUSETin retkellä pääsimme tutustumaan paikalliseen teolliseen kulttuurimaisemaan, Crespi d’Addan tehdaskylään ja toiminnassa olevaan yli satavuotiaaseen Taccanin vesivoimalaan. Milanossa sijaitseva Museoscienza, jossa on todella laajat ja monipuoliset näyttelyt, kutsui konferenssivieraat yleisölle avoimeen ”Cult Night” –tapahtumaansa. Yleisöä piisasi ruuhkaksi asti ja yömyöhään jatkuville tanssi- ja musiikkiesityksille museon rautatiepaviljonki antoi komeat puitteet. Tapahtuman ja yleisön seuraaminen oli sangen mielenkiintoista, koska isojen museotapahtumien järjestäminen on minulle tuttua puuhaa.
CIMUSET vierailulla Taccanin vesivoimalassa
Museoscienza, Milano
ICOM –konferenssin perinteisiin kuuluu ekskursiopäivä valinnaiseen kohteeseen. Vaihtoehtoja riitti ja tässäkin valinnanvaikeus oli ongelmana. Halusin nähdä ihanan Firenzen ja valitsin päiväretken, jossa tutustuttiin kaupungin tiedemuseoihin ja Medicien mielettömiin tiedekokoelmiin. Milanosta Firenzeen hurautettiin parissa tunnissa suurnopeusjunalla, 300 km/h. Päivän aikana tutustuttiin vanhoihin ja varsin perinteisiin näyttelyihin.  Jopa uusitussa Museo Galileossa tekniset laitteet oli sijoitettu kronologis-typologisesti kauniisti valaistuihin vitriineihin. Museon pohjakerroksesta, erillään kokoelmista, löytyi pieni interaktiivinen opetustila. Italian museoissa näyttelyiden keskiössä ovat pitkään olleet kokoelmat, mutta kävijän kokemus alkaa pikkuhiljaa saada enemmän huomiota.
Museo Galileo, Firenze
Antoisa viikko, jonka jälkeen oli paljon sulateltavaa. Ymmärsin myös jotakin Italialle tyypillistä: tiede, taide ja teknologia kulkevat käsi kädessä. Suomalaisessa kulttuurissa ne tuntuvat olevan kummallisen etäällä toisistaan – mutta eihän meillä olekaan Leonardoa.
CIMUSETin uusi hallitus, sihteerinä Johanna Vähäpesola
Kuva ja teksti: Elina Holopainen

Matkaraportti: Milano - Maija Ekosaari

MUSEORAKKAUTTA MILANOSSA

Milanon triennaalin jälkeen ulkomaiset kollegat muistivat poikkeuksetta siellä järjestetystä CIDOC2016 -konferenssista kaksi asiaa: MuseumLove ja Being nice to people —kirjoitan siis teillekin niistä. CIDOCilla oli Milanossa neljä päivää ohjelmaa lähes koko ajan kolmessa rinnakkaisessa sessiossa. Sunnuntaina 3.7.2016 viisi työryhmää piti työkokouksiaan ja maanantaista keskiviikkoon ohjelma vaihteli projektiesittelyistä ja työpajoista tieteellisiin papereihin. Torstain (7.7.2017) konferenssi järjestettiin Torinossa yhteistyössä kaupungin, yliopiston ja usean museon kanssa. Täältä löytyy Milanon ohjelma ja Torinon ohjelma.

CIDOCin työskentely on usein tiukkatahtista, mutta kollegoja tsempataan ja tapaamisissa on rutkasti huumoria mukana. Halusimme italialaiset nuoret vapaaehtoiset täysilla mukaan ja tuntemaan itsensä osaksi CIDOC familyä. Erottuakseen *meidän* konferenssiavustajiksemme, kaikki saivat jo sunnuntaina Suomen museoliiton pääsihteerin henkilökohtaisesti perille tuomat I love museums -kengännauhat, koska heillä oli  lupa käyttää vain virallista T- paitaa. Kengännauhoihin pukukoodi ei kuitenkaan puuttunut. Niistä tuli kovaa valuuttaa kansainvälisissä museopiireissä!

Museorakkautta Milanossa
Avajaisissa maanantaina esiteltiin laajasti CIDOCin tekemää työtä. CIDOC CRM -käsitemalli on taustalla monessa Suomessa(kin) käytettävässä kokoelmahallintajärjestelmässä ja CIDOC CRM:ään perustuva LIDO -tiedonsiirtoformaatti mahdollistaa museoaineiston siirtämisen mm. Finnaan ja Europeanaan. Komitean  yleistajuisin kontribuutio on parisivuinen Statement of principles of museum documentation, jonka Milanossa kokoontunut ICOMin Executive Committee hyväksyi sisällytettäksi ICOMin eettistä ohjeistoa tukevaan ”työkalupakkiin”.
Maanantaina oli avajaisten jälkeen useita lyhyitä esittelysessioita, joihin CIDOCin kaksitoista eri työryhmää toivottivat tervetulleeksi kaikki uudet tulokkaat ja aiheesta kiinnostuneet. Annan mielelläni lisätietoja työryhmistä ellet halua ottaa suoraan yhteyttä kiinnostavan ryhmän puheenjohtajaan (yhteystiedot löytyvät työryhmän www-sivulta).

Tiistain sessioissa päästiin maanantain introista syventymään sekä teknisiin että museaalisiin teemoihin. Itse vedin kahden kollegan kanssa museonjohtajille ja kokoelmien vastaaville tarkoitetun työpajan How to Capitalize on Museum Documentation?. Keskustelimme tavoista, joilla museot voivat vähentää dokumentoinnin kuluja, parantaa tiedon laatua ja hyödyntää olemassa olevaa tietoa. Pienissä ryhmissä mietimme, millaisia tietoaarteita museoissamme on kätkettynä ja miten ne voisivat hyödyttää useampia ja miten heikkoudet voi kääntää mahdollisuuksiksi. Työpajan punaisena lankana oli, että pienilläkin parannuksilla ja muutoksilla voi saada positiivisia tuloksia. Lyhyiden alustusten jälkeen ratkottiin pulmia. Keskustelu polveili välillä villisti mutta eri kulttuurien ja käsitteiden törmäytys toimi mainiosti: ihmiset tutustuivat toisiinsa ja löysivat kumppaneita, joiden kanssa jatkaa keskustelua konferenssin jälkeenkin.

Itselleni tärkeä havainto oli että kansainvälisessä porukassa kannattaa jakaa ideoita ja haastaa ihmisten ajattelutapoja, mutta liian tarkoista suosituksista voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Toimintaympäristöt ja rahoitusmallit eri maissa ja kulttuureissa ovat niin erilaisia, että jossakin toimiva best practice aiheuttaa vain hämmennystä toisaalla.
Työpajassamme oli vieraana mainio Christian Greco Torinon Egyptiläisestä museosta, joka on
monille suomalaiskollegoille tuttu aikaisemmasta työpaikastaan Leidenista, Hollanista. Hän painotti tietojen avaamisen ja jakamisen tärkeyttä. Kuten Suomessa Italiassakin käydään paraikaa kiivasta keskustelua kulttuuridatan saatavuudesta, avoimuudesta, avaamisen reunaehdoista ja resursseista, joita työhön tarvitaan. Christian haastoi nimenomaan museoiden asiantuntijoita ja kokoelmista vastaavia uskaltamaan. Hänen mukaansa liian mukaan vanhakantaiset asenteet ovat esteenä sille, että avaamisen esteitä ja mahdollisuuksia alettaisiin tutkia. Tilaisuuden jälkeen kuulin häneltä miten mukava oli osallistua vilkkaaseen ajatustenvaihtoon kollegojen kanssa jo session aikana—yleensähän sille jää aikaa vai kahvipaussilla—eikä vain puhua tai kuunnella. Onnistuimme tärkeässä tavoitteessamme!
… JA MUKAVIA IHMISIÄ TORINOSSA
Ilman Annalisa Bessoa Torinon retkestä ei olisi tullut mitään!
Torstaiselle Torinon-reissulle lähti mukaan 80 osallistujaa eli miltei yhtä monta kuin oli virallisesti ilmoittautunut (92) mukaan CIDOCin ohjelmaan. Triennaalikonferenssissa  oli noin kolmannes tavallisen CIDOC -konferenssin osallistujista. Oli outoa, että isäntämaan edustus, joka usein saattaa nousta lähes puoleen osallistujista, puuttui tänä vuonna lähes täysin. Onneksi CIDOCilla oli varta vasten järjestetty treffit piemontelaisten museoammattilaisten kanssa Torinossa. Siellä isäntäväkeä oli paikalla nelisenkymmentä henkeä meitä vastaanottamassa.
Päivän aikana sain mahdollisuuden esitellä myös suomalaista museotyötä. Pirjo Hamari Museovirastosta oli vieraanani sessiossa, jossa aiheena oli yhteistyö museoiden kesken. TAKO-projekti kiinnosti kansainvälistä yleisöä niin valtavasti, että siitä keskusteltiin miltei tunti. Älkää siis @takoverkosto:ssa ihmetelkö, jos saatte yhteydenottoja tuntemattomilta.
Kollegani CIDOCin hallituksesta, Jonathan Whitson-Cloud, joka oli kehitellyt päivän teeman Documentation is an attitude, viritti yleisön lyhyellä ja palavalla puheenvuorollaan Dokumentoinnin luonteesta. Hänen omansa ja muutama lainattu teesi olivat hittejä sosiaalisessa mediassa.
  • Museo, jossa ei ole hoidettu dokumentointia, on romukauppa.
  • Dokumentointi on kiinni asenteesta.
  • Dokumentointi ei tarkoita että kaikki tieto pitää survoa johonkin tietokantaan.  
  • Dokumentointi on museossa olevan muistamisen arvoisen tiedon tallentamista sellaisella tavalla, että se voidaan ja että se kannattaa palauttaa mieliin. Ja tietysti kannattaa olla mukava ihmisille.
    Dokumentoinnin määritelmä Jonathanin mukaan
Etenkin tuo viimeinen, näennäisen asiaankuulumaton kohta, ”being nice to people”, herätti paljon keskustelua, mutta Jonathanin perustelu on mielestäni ihan nappiin:
The being nice to people line was about recognising that organising data is only one strand in organising knowledge, that organising the knowledge in people is as important, or more important, and that being nice to people is the best way of organising what they know.
Kun museoissa dokumentoidaan kokoelmia, kirjoitetun tiedon ja datan tallentaminen ja järjestäminen on luonnollisesti tärkeää. Yhtä tärkeää, tai ehkä tärkeämpääkin on saada talteen ja välitettyä edelleen ihmisillä oleva hiljainen tieto. Tämä onnistuu vain hyvässä ja luottamuksellisessa ilmapiirissä. Joten ollaan reiluja työtovereita, kysellään, jaetaan ja rikastetaan tietoa yhdessä, unohtamatta antaa kunniaa sille, jolle se kuuluu.
Kirjoittaja vuoden parhaiden vapaaehtoisten kanssa
Osa konferenssin esityksistä löytyy jo CIDOCin arkistosta, ja niitä lisätään sitä mukaa, kun puheenjohtajat ja osallistujat toimittavat niitä editorillemme.
Kuvia ja tarinoita aiheen tiimoilta löytyy lisää twitteristä @CidocEvents #CIDOC2016 (myös #MuseumDocumentation ) ja facebookista CIDOCEvents-sivulta.
Kuvat ja teksti: Maija Ekosaari.

torstai 20. lokakuuta 2016

Museotyön vastuista ja etuoikeuksista

Tämänvuotiset Museoalan teemapäivät edustivat samaa korkeaa laatua kuin edellisvuotiset, jolloin saimme muun muassa nauttia Michael Edsonin näkemyksistä museoalan pimeästä energiasta eli siitä valtavasta näkymättömästä potentiaalista, jonka yleisö ja yhteisöt meille tarjoavat jos vaan osaamme heittää aineistomme ja ideamme heidän hyödynnettäväkseen. Tällä kertaa saman tyyppisestä teemasta, yhteisöjen sitouttamisesta samalla kun keskittyy vain olennaisimpiin vahvuuksiinsa hyljäten kaiken epäolennaisen, puhui Jasper Visser, jonka puheenvuoro täytti odotukset, jotka kuulemani edellispuheenvuoron perusteella osasin sille asettaa, ainakin mitä tulee puhutun ja visuaalisen annin sujuvuuteen ja hienouteen. Ajatuksiani edellisestä kohtaamisesta Visserin kanssa ja vertailua Edsonin ajatuksiin kirjoitin tänne.

Viisaita ajattelijoita, vaikkakin minua mietityttää kovasti tuo yhteisöjen osallistaminen, jonka tärkeyttä molemmat kovasti korostavat. Ehkei aina ole mahdollista eikä edes toivottavaa sitouttaa yhteisöjä niin valtavasti. Hehän saattavat odottaa meidän museoammattilaisten kertovan heille mikä on olennaista kulttuuriperinnössä ja museoissa. Meillä on valtaa, suurta sellaista, siihen mikä kulttuuriperinnöksi lasketaan, kuka siitä pääsee nauttimaan ja millä tavoin se tapahtuu. Tämä on etuoikeus, jota kannattaa käyttää harkiten; se on valtaa, joka on hyväksi oikein annosteltuna ja suunnattuna. Se on myös museoammattilaisen velvollisuus, mielestäni, koska yleisöllä tosiaan on lupa odottaa meiltä oikein valittuja, hyvin tutkittuja ja tulkittuja sisältöjä ja tuotoksia.

Tästä päästään museon määritelmään, josta puhui muun muassa Museoviraston pääjohtajan Juhani Kostet Teemapäivien avaussanoissa heittäessään pallon ICOMin suuntaan kyseisen määritelmän uudistamiseksi. Sitä päädyimme ex-tempore pohtimaan lavan reunalle hieman myöhemmin. Emmekö tiedä, mikä museo on tai mikä on sellaisen tehtävä? Mielestäni tämä ei rajoitu vain museon määritelmään vaan laajemminkin koko professiomme perustuksiin.

Onnekseni sain tilaisuuden asettua lavalle seuraavana päivänä osana vallan mainiota Museoalan seitsemän kuolemansyntiä -keskustelua pohtimaan synneistä keveintä, eli himoa. Siihen sidoin vallanhimon, kiertäen myös vastuiden ja velvollisuuksien himoitsemisen kautta. Olen sitä mieltä, että jostain syystä me museoammattilaiset päädymme musertumaan sellaisten vastuiden ja velvollisuuksien alle, joita emme mitenkään pysty täyttämään. Ne voivat olla vastuita kokoelmista, joita on vaan yksinkertaisesti liikaa, tai velvollisuuksia yhteisöjä tai tulevia sukupolvia kohtaan, joiden kiinnostuksen tasosta meillä ei voi olla tietoa. Tämä johtaa paitsi ylivoimaiseen riittämättömyyden tunteeseen, jollainen on haaste jokaiselle työssään puurtavalle ihmiselle, myös ylivarovaisuuteen ratkaisujen suhteen ja hedelmättömään varmisteluun, jotta ei vain tehtäisi virheitä tai vaikka suututettaisi jotakin yhteisöä.

Vastuiden painolasti niskassa Varsovan kuninkaanlinnassa. Kuva: Eero Ehanti

Syitä on varmaankin monia, mutta osansa lienee näillä ammattimme perustuksilla, kuten esimerkiksi mainituilla museoiden määritelmällä ja museoiden eettisillä ohjeilla. Ehkä lainsäädännölläkin ja kansainvälisten järjestöjen, kuten Unescon, yleissopimuksilla ja muilla meitä sitovilla dokumenteillakin on roolinsa siinä, että me jotenkin päädymme tuntemaan ylenpalttista vastuuntuntoa. (Vai päädymmekö? Voihan tämä on vain oma tuntemukseni…)

Omien vahvuuksien tunnistaminen ja niihin keskittyminen. Siitä Visser puhui eikä todellakaan ollut väärässä. Museoiden vahvuudet liittyvät tarinoihin, mielestäni. Museoissa on avaimia yhteisöjen olennaisiin tarinoihin, sellaisiin joita Yuval Noah Harari mainiossa "Sapiens - ihmisen lyhyt historia" -kirjassaan mainitsee lajimme olennaiseksi piirteeksi ja syyksi siihen, että juuri Homo Sapiens menestyi eikä vaikkapa fyysisesti vahvempi Neanderthalin ihminen. Yhteisten tarinoiden luominen ja sellaisiin uskominen on avain yhteisöjen syntyyn. Museoiden kokoelmissa on esineitä, joita jotka avaavat tarinoita  kuin lehmuksenkukkateehen kastettu Madeleineleivos ikään. Siinä on museoiden vahvuus, samoin kuin asiantuntijuudessa kokoelmiin ja kohteisiin liittyen. Tätä kautta syntyy mainitsemani valta määritellä mitkä ovat niitä kohteita ja tarinoita, jotka säilytetään ja jaetaan yleisölle. Sen pitäisi olla myös etuoikeus ja ylpeydenaihe, jonka voimalla varmistetaan paikka olennaisena yhteiskunnallisena toimijana. Se vaatii kokoelmien käyttöä - loistavia näyttelyitä ja kaikenlaista kokoelmien ja tiedon avaamista ja jakamista.

Mutta kyllä museoiden on lunastettava paikkansa yhteiskunnassa. Osittain se tulee itseisarvoisesti lakisääteisten tehtävien kautta, mutta ei se tänä päivänä riitä. Tästä tulee haaste museon määritelmän uudistamiseksi, kuten myös eettisten ohjeiden päivittämiseksi. Nykyisellään nämä mielestäni asettavat meille mahdottomia vastuita ja jopa hankaloittavat toimintaa tämän päivän tilanteessa, jossa museoiden ja museoammattilaistenkin pitää tottua tyytymään riittävään tasoon täydellisesti säilytetyn, tutkitun, tulkitun ja toteutetun sijaan. Talouden kieltä on opeteltava puhumaan rahoituksen varmistamiseksi ja elämysteollisuuteen on heittäydyttävä kilpailemaan paikasta auringossa. Eihän se helppoa ole. Liiallinen vastuuntunto ja täydellisyydentavoittelu ei auta, vaan pitää omaksua itsevarmuutta toimia alueilla, jotka eivät ole niitä mukavimpia perinteisestä museonäkökulmasta. Toisaalta pitää olla rutkasti itseluottamusta omien vahvuuksien käyttämiseen. Meillä on kokoelmat ja tietoa, jota muilla ei ole. Tätä pitää pystyä käyttämään, kyselemättä ja anteeksipyytelemättä.

Museomäärittely jatkukoon. Katsotaan mitä Pariisin pääkonttorimme saa aikaiseksi työstäessään tätä niin tärkeää ja selvästi vaikutusvaltaistakin määritelmää.

Eero Ehanti

maanantai 10. lokakuuta 2016

Matkaraportti: Milano - Hannele Lehtonen

Uusia ideoita toimintaan ja kulttuurimaisemaan etsimässä

Kuvat ja teksti: Hannele Lehtonen

Huh mikä konferenssi! Ei pelkästään siksi, että paikalla oli reilut 3000 museoalan ihmistä, ja että Milano on aivan upea kaupunki tai että hellettä riitti. Vaan siksi, että seminaarin ohjelma oli hengästyttävän runsas, ja että pää tekee vielä viikkojen jälkeenkin töitä kaiken uuden omaksumiseen ja benchmarkaamiseen omalle museolle.

Luentoja, luentoja ja luentoja

Saavuin Milanon konferenssikeskukseen maanantaina 4.7. juuri sopivasti avajaisseremonian keynote-luennoille, joista ensimmäisen piti kirjailija Ohran Pamuk. Pamuk oli asian ytimessä kehottamalla museoita kertomaan tarinoita ihmisistä, ihmisten arkipäivästä nykypäivän ihmisille. Toisen varsin inspiroivan keynote-luennon piti taiteilija Christo, jossa ei arkipäiväisyydestä ollut tietoakaan. Hänen luentonsa korosti rohkeutta tehdä jotain sellaista mikä ei ole mahdollista – mutta kuitenkin on. Hänen viimeisin teoksensa ”Floating piers” Pohjois-Italiassa Iseo-järvellä herätti paljon keskustelua tänä kesänä.

Ohjelman tarjonnan suuren määrän takia, rajasin osallistumiseni pääasiassa kahteen sessioon: marketing and public relations (MPR) ja regional museums (ICR). MPR –luennoissa korostettiin tarinan merkitystä, korostettiin muistoja, mielikuvia ja nostalgiaa. Tarinat voidaan tuoda mihin tahansa - taideteoksiin, esineisiin, rakennuksiin. Kuitenkin tarinankerronnassakin pitää miettiä kohderyhmät eli kenelle tarinaa kerrotaan ja miten se kullekin kohderyhmälle kerrotaan. Erityisen inspiroiva luento tähän oli Rijks Museumin edustajalla.

Esityksissä korosteltiin myös tapahtumien merkitystä. Näyttelyihin, mutta myös museon perustehtäviin tulee liittää erilaisia tapahtumia, yleisöluentoja, workshopeja, konsertteja eli yleisö haluaa tietää aiheesta enemmän tai kokea erilaisia teemoja eri tavalla, eri aisteilla. Rijks Museumissa, jossa vuonna 2015 järjestettiin melkein 600 tapahtumaa (huh!), on mietitty hyvin tarkkaan kohderyhmät, joille tapahtumat kohdennetaan. Heille tapahtumatoiminnan kultainen kolmio on tässä: Connection / Collection / Cooperation

Tapahtumatuotannon kultainen kolmio

Kulttuurimaisema oli konferenssin teemana. Tähän teemaan liittyviä esityksiä sai kyllä noukkia ohjelmasta erikseen eri sessioista. Onnistuin kuitenkin bongaamaan muutaman. Erityisen mielenkiintoinen oli Carol Scottin esitys kultuurimaisemasta ja kulttuurisesta muistista. Kulttuurimaisema määritellään alueeksi, jolla on tärkeä historiallinen, kulttuurinen tai esteettinen arvo. Kulttuurinen muisti taas on jokin tapahtuma, asia tai maisema, jonka haluamme muistaa, mutta se miten sen muistamme on jokaiselle erilainen. Kulttuurinen muisti tapahtuu aina museoiden ulkopuolella – se on aina omakohtainen kokemus. Museot antavat tulkintoja, jotka yrittävät olla objektiivisia, mutta jos kuunnellaan kulttuurista muistia, tarinat saavat aivan toisenlaisen sisällön ja näkökulman. Esitys sai minut miettimään sitä, onko museoiden tarjoama tieto ja tarina aina objektiivista… Ja miksi sen täytyisi aina sitä olla? Saako museo ”kohahduttaa”?

Kulttuurinen muisti

ICR:n esityksistä erityisesti mieleen jäivät paikallismuseoiden erikoistuminen johonkin alueelliseen erikoisuuteen tai tunnusmerkkiin. Itse olen jo pitkään mielessäni, ja yhä useammin myös äänekkäästi, kritisoinut joka niemessä ja notkelmassa olevia toistensa kaltaisia kotiseutumuseoita, joissa jokaisessa on samat kirnut ja juustomuotit esillä. Entäpä jos kotiseutumuseot alkaisivatkin miettiä toimintaansa siitä lähtökohdasta, että mikä on juuri heidän kunnan / alueen erikoispiirre, erikoisruoka tai taito, mitä ei muualla ole ja tekisivät museon siitä? Näin on tehty esim. Saksassa ja homma toimii! Paikallismuseoiden esitelmissä tuli myös sama asia kuin MPR:ssäkin esille, että oheistapahtumat ovat toiminnan nykypäivää ja markkinoinnissa sosiaalinen media on keskeisessä asemassa – ja myös edullisin tapa markkinoida.

Iltaohjelmaa ja museovierailuja

Iltaohjelmaa oli joka illalle eri museoissa. Itse osallistuin muutamaan. Avajaisjuhlallisuudet järjestettiin 1400-luvun Castello Sforzescossa – upea miljöö, hieno ohjelma. Ilta päättyi linnan pihalla pidettyyn konserttiin auringon laskiessa. Tiistai-illan ohjelmassa oli tutustuminen tiede- ja tekniikkamuseoon (National Museum of Science ja Tehnology Leonardo da Vinci), jossa oli avoimet ovet paitsi konferenssiin osallistujille myös muille. Todella mielenkiintoinen paikka. Suosittelen! Keskiviikkona kävin tutustumassa Milanon arkeologisessa museossa ja Santa Maria delle Grazie kirkossa katsomassa Leonardo da Vincin Viimeisen ehtoollisen. Kokemus oli melkein pyhä. Itse teos oli upea – hienompi kuin kuvissa. Valaistus, hiljaisuus ja tilan viileys teki kokemuksesta todella syvän. Rauhoittuminen teoksen edessä oli täydellistä mindfulnessia keskellä kiireistä konferenssia. Keskiviikkona oli myös pohjoismaisten komiteoiden vastaanotto Plazzo Stellinessä, jossa tapasin tuttuja ja sain uusia tuttavuuksia. Illan päätti vielä hieno konsertti Milanon tuomiokirkossa.

Retkeilyä

Osallistuin dokumentation CIDOC –ryhmän retkelle Torinoon. Ajatuksenani oli kuunnella enemmänkin CIDOCin esityksiä, mutta aikaa vaan ei ollut. Tämä retki kuitenkin antoi tietoa siitä, missä nyt dokumentoinnin osalta mennään ja mihin suuntaan ollaan menossa. Meillä oli erittäin hieno opastettu kierros Musei Realin Palazzo Realeen – myös sellaisiin huoneisiin, johon suuri yleisö ei pääse.

Torinon seminaaripaikka

Toinen retki, johon osallistuin oli kokopäiväretki Lunigianan alueeseen, mikä sijaitsee Toscanan länsiosassa, vuoristoalueella Pisan ja Genovan puolivälissä. Lunigianan alue on turisteille vielä vieras, mutta alueen tavoitteena on lisätä turismia tulevina vuosina järjestämällä teemallisia kierroksia, vaellusmatkoja jne. Alue on kyllä vierailemisen arvoinen - pala kauneinta Italiaa! Vierailimme Pontremolin pikkukaupungissa, jossa vanha keskusta monine kirkkoineen, pienine kujineen ja aukioineen oli todella viehättävä. Kaupunkia vartioi vuoren rinteellä oleva Piagnaron linna 1000-luvulta. Linnassa oli Statue Stelle –museo, jossa esillä ovat kivestä veistetyt ihmishahmot pronssikaudelta. Nautimme lounaan linnan puutarhassa oliivipuiden alla. Lounas käsitti alueen perinneruokia ja viinejä. Täältä matka jatkui yksityisen omistuksessa olevaan keskiaikaiseen linnaan Castiglione del Terziere, jota ympäröi pieni ”linnakylä” ja viimeisenä vierailimme pienessä Bagnonen kaupungissa, joka on keskiaikainen ja erittäin hyvin säilynyt. Kaupungin torilta oli upea näkymä vuoristoon ja Terzieren kylään ja linnaan.
Retki herätti paljon ajatuksia erityisesti kulttuurimaisemasta ja sen suojelusta. Tuntuu, että italialaisilla kulttuurimaiseman suojelu on verissä – historiahan on läsnä kokoajan. Maisema otetaan huomioon uutta suunniteltaessa ja rakentaessa. Kulttuurimaisemaa, sen historiaa ja yksityiskohtia kunnioitetaan ja arvostetaan. Retkemme opas sanoikin minulle, kun asiaa hänelle ääneen pohdin, että he hengittävät historiaa ja elävät sitä pienestä pitäen. Siksi sitä on helppoa arvostaa. Voi kun meilläkin päästäisiin tähän…

Retkipäivä Lunigianassa

Takaisin Suomessa

Milanon viikosta inspiroituneena olemme alkaneet omassa museossamme entistä tarkemmin miettiä kohderyhmiä ja miten kukin kohderyhmä tavoitetaan. Kohderyhmäajattelu on viety läpi koko toimintakenttäämme. Olemme tehneet oivalluksia ja huomanneet, että viestintää tulee tarkentaa ja osittain jopa muuttaa näiden ajatusten pohjalta. Asia, jota olen myös pitkää itse miettinyt, on museon tavoitettavuus. Miksi museot ovat avoinna arkisin päivisin, vaikka se vapaa-aika, jonka käytöstä kukin museo kilpailee on useimmiten ilta-aika ja viikonloput. Me koitamme nyt kääntää tätä pitämällä museota avoinna iltaisin ja viikonloppuisin, niin että yksittäisillä ihmisillä ja perheillä on mahdollisuus tulla museoon ja järjestämällä opastuksia sekä tapahtumia aikoina, jolloin ihmisillä on vapaa-aikaa. Aloitamme pienestä, mutta toivottavasti tämä alkaa tuottaa tulosta. Taistelu vapaa-ajan viettotavoista on kovaa, mutta sinnikkäästi tapahtumia järjestämällä, tekemällä kuukausittain – aina kuukauden samana viikonloppuna - ohjelmallista teemapäivää eri kohderyhmille kohdennettuna, olen vakuuttunut, että tunnettuvuus lisääntyy ja saamme uusia tyytyväisiä museoasiakkaita. Ei siis mikään turha konferenssireissu!