keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Matkaraportti: Milano - Mona Taipale

Milano ICOMin yleiskonferenssi 3.-9.7.2016

Teksti ja kuvat: Mona Tipale
Konferenssikeskus MiCon sisääntulo.

Olen ollut ICOMin toiminnassa mukana jo pitkään, mutta tänä vuonna osallistuin ensimmäistä kertaa ICOMin yleiskonferenssiin. Osallistuin myös konferenssin alussa ja lopussa oleviin hallinnollisiin kokouksiin ICOM Suomen hallituksen edustajana pj. Eero Ehantin kanssa. Hallinnollisissa kokouksissa oli suuren maailman meininkiä erilaisten kulttuurien kohdatessa. Minulle kokoukset olivat tärkeitä myös siksi, että ne auttoivat hahmottamaan ICOMia organisaationa paremmin.

Ensimmäinen ihmeellinen päivä

ICOMin hallitusvaalien ehdokkaat. Suomen Carina Jaatinen esittäytyy.
Carina valittiin hallitukseen suurimmalla äänimäärällä!

Ensimmäinen varsinainen konferenssipäivä alkoi kirjailija Orhan Pamukin ja taiteilija Christon keynote-luennoilla. Pamuk puolusti puheenvuorossaan pieniä museoita, kehotti kertomaan tarinoita ja jakamaan henkilökohtaisia, arkisia kokemuksia. Mieleeni jäi erityisesti hänen ajatuksensa: ”Museums should be like novels”. Christo sen sijaan ei tee mitään pienesti. Hän kertoi mielikuvituksellisista ja jättimäisistä projekteistaan runsaan kuvamateriaalin kera. Hänen synnyinmaansa Bulgaria oli kommunistinen valtio, jossa kaikki oli tarkoin säädeltyä. Sieltä lähdettyään hän on tehnyt mitä haluaa, ja on omien sanojensa mukaan vapaa ja riippumaton. ”My art is useless, nobody needs it. Joy and beauty matters!”. Harmillisesti taiteilijan Milanon lähistölle rakentama Floating peers –teos suljettiin juuri ennen konferenssia eikä meillä ollut mahdollista kokea sitä.

Christo puhuu ja yleisö kuuntelee. Taiteilija sai rokkitähtimäisen vastaanoton, ihmiset nousivat seisomaan ja kännykkäkamerat räpsyivät.

Illalla pidetty avajaisjuhla toteutui hulppeissa puittessa 1400-luvulla rakennetussa Castello Sforzescossa. Tarjoilu ja ohjelma oli runsas, ja saimme nähdä Michelangelon viimeisen, kesken jääneen Pietà Rondaninin. Taidehistorioitsijalle näitä hienoja taide-elämyksiä oli tarjolla läpi konferenssin, taideteoksia, joita on aiemmin nähnyt vain kuvissa. Suurin elämyksistä oli Leonardon Viimeinen ehtoollinen. Teokselle kuljettiin erilaisten tilojen läpi, kuin siirtymäriittinä ajassa taaksepäin. Hienoa syvyysefektiä ei näe kuvissa. Mestarin työ.

Opening party Castello Sforzescossa tarjosi taidetta kaikille aisteille.
Michelangelo: Pietà Rondanini.
Samassa tilassa Leonardon Viimeisen ehtoollisen kanssa oli
teoksesta tehty kipsikopio näkövammaisille.

MPR-komitean ohjelmasta

Osallistuin pääasiallisesti oman komiteani Marketing and Public Relations (MPR) ohjelmaan. Oli mielenkiintoista kuulla, miten markkinointia ja PR:ää tehdään erilaisissa ja erikokoisissa museoissa, eri kulttuureissa ja erilaisilla resursseilla. Mitä tekee pieni museo,
jolla ei käytännöllisesti katsottuna ole ollenkaan markkinointibudjettia ja toisaalta iso museo markkinointiosastoineen ja –koneistoineen. Vaikka resurssit ovat erilaisia, sosiaalisen median työkalujen käyttö korostui puheenvuoroissa. Konferenssin jälkeen sovinkin ensi töikseni neuvottelun paikallisen mediatalon bloggareiden kanssa sisältömarkkinointiasioihin liittyen . Puheenvuoroista sain useita vinkkejä, joita voin hyödyntää omassa työssäni pienehkön museon yleisötyössä ja markkinoinnissa.

Rijks-museon dia tiivistää olennaisen:

Rijks-museon markkinointipuolen johtopäätöksiä, joihin on helppo yhtyä.

MPR:n ohjelma oli jaettu teemoihin: telling stories that connect, deepening connections, making cultural connections ja using values to connect. Oma puheenvuoroni ajoittui jälkimmäiseen teemaan. Kerroin kolmesta museomme käytännöstä, joita asiakkaat ovat olleet mukana suunnittelemassa ja toteuttamassa. Nämä olivat asiakasraati, jonka kanssa suunnittelemme ja toteutamme museotoimintaa, vertaisihmettelijä, joka toimii museossa näyttelykokemuksen jakajana sekä muistopaja, jossa osallistujat käyvät henkilökohtaista historiaansa läpi NLP-harjoitusten kautta museon tiloissa ja tekevät pajan lopuksi muistorasian elämästään. Erityisesti muistopajakonsepti kiinnosti kuulijoita, oletettavasti uutuusarvonsa takia.

MPR:n ohjelma oli kiinnostava ja hyvin rakennettu, mutta olisin toivonut hieman pidempiä puheenvuoroja. 15 minuutissa ehtii esitellä asiansa, mutta kuulijoiden haastaminen
keskusteluun ja kokemusten jakaminen jää turhan vähälle. Kahvi- ja muiden taukojen aikana syntyi vilkasta keskustelua, jota olisi voinut käydä yleisesti luentojen yhteydessäkin. Yleisesti ottaen pidän tärkeänä, että puheenvuoroissa tuodaan käytännön ideoita tai ongelmia, joista keskustellaan eikä vain esitellä omaa juttua ”nice to know” –tyyppisesti.

Fondazione Prada ja MPR:n väkeä.

Erinäisten upeiden vanhojen palatsien jälkeen vierailimme MPR:n retkellä kahdessa uudessa museossa, Fondazione Pradassa ja MUDECissa (Museo delle Culture). Pradasta jäivät päällimmäisenä mieleen rakennuksen yksityiskohdat, kuten kullattu seinä, rakennuksen muodot ja tilaratkaisut. Mietin Pradan suvun intressejä museon avaamiseen, ovatko ne taiteellisia, taloudellisia (verovähennykset?) vai molempia. Mietin myös, pyritäänkö museon rakentamisella teollisuusalueelle ns. Bilbao-ilmiöön, alueen nostamiseen kulttuurikohteen avulla. Tämä tullaan näkemään myöhemmin. MUDECissa meille ja ICEEn porukalle kerrottiin museon rahoituksesta, joka koostui yksityisistä ja julkisista varoista, muttei silti tullut ihan selväksi. Esillä oli Mirón näyttely, jossa pääsin ensimmäistä kertaa kunnolla kokeilemaan virtuaalilaseja tutustuessani Mirón elinympäristöön. Olipa jännä kokemus, pää meni kyllä aika pyörälle!

Turistina Como-järvellä

Retket ja oheisohjelma kruunasivat seminaarin annin. Varsinaisena retkipäivänä suuntasin Como-järvelle. Kuljimme erinomaisen oppaan johdolla 14 Kristuksen kärsimystietä
kuvittavan kappelin kautta pyhälle Ossuccio-vuorelle. Päivä oli helteinen, maisemat henkeäsalpaavia. Erinomainen oppaamme esitteli meille alueen historiaa ja muisti myös kertoa meitä suuresti kiinnostaneita yksityiskohtia kuten mikä järven rannalla olevista rakennuksista on George Clooneyn huvila ja muuta tärkeää…

Como-järvellä. Taustallani olevalla saarella on kuvattu Tähtien sota episodi II -leffan (Kloonien hyökkäys) ja Casino Royalen kohtauksia!

 Summa summarum

Kokonaisuutena konferenssi oli hyvin organisoitu ja rakennettu. Ainoastaan lounaat saivat kritiikkiä, oltiinhan Italiassa. Kuva kertokoon puolestaan…

Päivittäinen Lunch box.
I.t.a.l.i.a.s.s.a!


Ohjelman ainut hankaluus oli sen runsaus! Koko ajan tuntui olevan käynnissä monta mielenkiintoista luentoa eri komiteoiden puitteissa ja messuosastollekin piti ehtiä. Virallisen ohjelman ohella myös erilaiset tapaamiset ja kohtaamiset olivat tärkeitä. Esimerkiksi pohjoismaisten komiteoiden vastaanotolla Palazzo Stellinessä tutustuin moneen kollegaan, joita en ollut aiemmin tavannut (myös suomalaisiin!). Elimme myös islantilaisten mukana EURO2016 –jalkapallohuumaa, joka valitettavasti islantilaisten osalta päättyi konferenssin aikana. Jalkapallosta puheen ollen ehdin itse vielä konferenssin päätyttyä piipahtaa legendaarisella San Siron stadionilla! Iltaohjelmista herkistävin ainakin näin vaskimusiikin ystävälle oli ICOMilaisille järjestetty urku- ja vaskikonsertti Milanon Duomossa.

San Siro –stadionin museo
Opastus Milanon Duomossa tutustutti kirkon uskomattomiin yksityiskohtiin. Myöhemmin saimme nauttia urku- ja vaskikonsertista kirkossa.

maanantai 11. heinäkuuta 2016

Milanon yleiskonferenssissa koettua

Kuva: E Ehanti

Vietin juuri yli viikon Milanossa ICOMin yleiskonferenssissa Suomen komitean puheenjohtajan mandaatilla nauttimassa lähes 4000 museoammattilaisen kansoittaman jättitapahtuman ylitsepursuavasta tarjonnasta, josta tässä lyhyet tunnelmapalat omasta näkökulmastani.  Muita näkökulmia on luvassa pitkin loppuvuotta, kun ne parisenkymmentä suomalaisjäsentä, joille myönsimme matka-apurahan, julkaisevat vapaamuotoiset raporttinsa tässä samassa blogissa, johon näin ollen kertyy katsaus lukuisten kansainvälisten komiteoiden konferenssiohjelmista.

Oma viikkoni alkoi jo ennen konferenssia illalliskokouksella pohjoismaisten ja saksalaisten komiteoiden kanssa, joiden kanssa järjestämme yhdessä ensi vuonna yhteiskonferenssin Helsingborgissa otsikolla "Difficult issues". Cfp tulossa vuodenvaihteen tienoilla ja lisätietoja sekä blogipostauksia kertyy jo sitä ennen tänne. Eli save the date 22-23.9.2017!

Pohjoismaisella vastaanotolla. Kuva: E Ehanti
Vallan mainioksi edistynyttä pohjoismaista yhteistyötä edistettiin muutenkin pitkin viikkoa enemmän tai vähemmän vakavamielisillä palavereilla sekä kaiken kruununa yhteispohjoismaisella vastaanotolla Palazzo Stellinessä, jossa pitkälti toistasataa pohjoismaista delegaattia juhlisti sitä yhteistä voimaa, jota me pohjoismaiset suhteellisesti erittäin suuret komiteat ICOMissa edustamme. 

Pohjoismainen painoarvo kävi ilmi myös hallinnollisissa kokouksissa, joiden päätteeksi Suomen asettama ja kaikkien ICOM Nord -komiteoiden tukema Carina Jaatinen valittiin koko järjestön hallitukseen vaalin äänikuningattarena! Carina jatkaa pitkään jatkunutta pohjoismaiden edustusta hallituksessa ja on tietääkseni ensimmäinen suomalainen tässä museomaailman avainpositiossa edustamassa meikäläistä näkökulmaa ja edistämässä meille läheisiä asioita. Onnittelut, Carina! (Tästä lisää lähiaikoina.)

Ylpeä puheenjohtaja ja Carina Jaatinen.
Kuva: Mona Taipale
Carinan lisäksi uuteen johtoportaaseen kuuluu nyt Hans-Martin Hinzin seuraajaksi presidentiksi valittu turkkilainen Suay Aksoy, jonka valinnasta itse olen iloinen, sekä kaksi varapuheenjohtajaa, taloudenhoitaja ja 11 hallituksen jäsentä, jollaiseksi siis Carina valittiin äänivyöryllä.

Hallinnollisesta puolesta vielä sen verran, että pitkään jatkuneen työryhmätyöskentelyt tuloksina saatu uusi strateginen suunnitelma 2016-2022 hyväksyttiin, samoin kuin uudet asetukset (statutes), jotka muodostavat yhdessä järjestön sääntöjen kanssa ne ohjeet ja raamit, joiden mukaan ja puitteissa järjestö toimii. Näihin me nyt perehdymme Suomen komitean hallituksessa nähdäksemme minkälaisia vaikutuksia niillä on omiin sääntöihimme ja strategiaamme.

Varmuudella vaikutuksia tulee olemaan jäsenrekisteri- ja jäsenprosessiuudistuksella, jotka meille esiteltiin, minun ja monien muiden iloksi, mutta yllättävän monen kauhuksi päätellen siitä painokkuudesta, jolla eräät vastustivat esiteltyjä uudistuksia. Outoa muutosvastarintaa, mielestäni, ja heppoisin perustein, kun työ on vasta alkanut. Minun nähdäkseni nyt esiteltiin hyvä pilottiprojekti, jolla jäsenprosessit helpottuvat ja nopeutuvat rutkasti.

Ehkei hallinnollisesta puolesta sen enempää, dokumentit tulevat kaikkien nähtäville Icommunityyn, johon teillä kaikilla on pääsy ja jossa olette toivoakseni vierailleet vaikkapa ICOM News ja Museum International -lehtiä lukemassa. Paitsi se on tietenkin mainittava, että pitkissä kokouksissa kanssani istui hallituksemme jäsen Mona Taipale, josta hänelle suuret kiitokset!

Konferenssi myös juhlisti järjestön 70-vuotista taivalta, jota esiteltiin hauskasti nimetyssä "Where ICOM From" -näyttelyssä ja historiikkivideossa, jonka teaseri on katsottavissa täällä. Viimeaikaisempia kuulumisia kannattaa lukea ICOMin vuosikertomuksesta, jossa on komeasti mainittu myös yhteistyömme Jyväskylän yliopiston Corpuksen kanssa Museoetiikka 2.0 -seminaarissa.

Allekirjoittanut ja ICOMin uudi logo. Kuva: ICOM
Niin, ja tietysti on mainittava konferenssin aikana julkaistu ICOMin uusi graafinen ilme!

Tämäntason konferenssissa tarvitaan tietysti kovan tason keynote -puhujat, jollaisia Orhan Pamuk ja Christo ilman muuta ovat. Ensin mainittu puhui kotimuseossaan, Viattomuuden museossa Istanbulissa, kuvatussa hienossa videotervehdyksessä hyvin painokkaasti pienen ja arkisen museosisällön puolesta entisaikojen eeppisen kansallistunteen sijaan. "Museums should be like novels", sanoi hän esitellessään museotaan, joka käytännössä museoi hänen Museum of Innocence -kirjansa tapahtumat ja paikat mutta muodostuessaan siten eräänlaiseksi Istanbulin kaupungin museoksi. Hän siteerasi pitkät pätkä museomanifestiaan, joka kannattaa käydä lukemassa täällä. Yhdyn moneen kohtaan Pamukin kanssa, mutta toisin kuin hän koen Louvren, British Museumin ja Eremitaasin kaltaisten ensyklopedististen museoiden olevan olennaisia paikkoja tänäkin päivänä ja olen iloinen niiden olemassa olosta.

Christon esitys monituhatpäisen yleisömeren takaa.
Kuva E Ehanti
Pienimuotoisesta ja arkisesta kaukana on rakennusten ja maisemien paketoinneista muun muassa tunnettu Christo, joka puhui hyvin innostuneesti ja innostavan rempseästi taiteesta, jonka hän haluaa olla täysin hyödytöntä ja irrelevanttia. Vain kauneus ja ilo ratkaisevat, eikä kukaan voi varsinaisesti tilata näitä töitä saati sitten rahastaa pääsymaksuja. Tähän tinkimättömään vapauteen vaikuttaa hänen taustansa kommunistisessa yhteiskunnassa, jonka vaikutusta hän kovasti korosti. Hän rahoittaa jättityönsä myymällä pienempiä töitänsä, joille selvästi on suuret ja vakiintuneet markkinat. Hän tekee mitä haluaa, ja vain sinne minne haluaa, ilmeisesti. Kiinalaisen ja venäläisen kysyessä miksei yhtään työtä ole toteutettu heidän maissaan ja voisiko tilanteen korjata, hän vastasi, että siellä ei ole markkinoita hänen töilleen eikä hänen mielestään tulekaan.

Toki kävin useiden komiteoiden sessioissa, joista saatte välähdyksiä skrollailemalla taaksepä ICOM Finlandin FB-sivuja tai omaa Twitter-feediäni (@Whatheritage). Kansainvälisten komiteoiden kuulumisista tosiaan saamme raportteja lähiaikoina matka-apurahoja saaneiden postauksissa, joista odotan lukevani huomioita myös niistä useista esitelmistä, joita lukuisat suomalaiset ansiokkaasti pitivät. Ylpeänä seurasin sen minkä kerkesin näitä tasokkaita esitelmiä!

Sekä mielenkiinnosta että ns viran puolesta vierailin myös suurella messualueella, jossa lukuisat museoalan toimijat esittelivät hienouksiaan, jotka vaihtelivat konservointimateriaaleista ja näyttelyturvaratkaisuista visualisointimahdollisuuksiin ja virtuaalitodellisuusvälineisiin. Viimeksi mainittuja oli useita, varsin hyviäkin, mutta pakko sanoa, että eivät nämä vielä(kään) aivan täytä niitä lupauksia, joita kauppahevot latelevat, ainakaan sellaisiin hintoihin, joita heiltä sain lypsettyä.

Avajaisjuhlissa. Kuva: E Ehanti
Niin, ja ne vastaanotot ja kaiken maailman kekkerit, joita riitti jokaiselle illalle. (Viikon ruokavalioni koostui pitkälti cocktail-paloista ja -juomista sekä päivittäin jaetuista lounasbokseista, jotka olivat niukkuudessaan ainoa moitittava asia, jota järjestellyistä keksin.) Avajaisjuhla oli hulppea ja hulppeassa paikassa, Castello Sforzescossa, samoin kuin päätösjuhla, joka pidettiin Triennale di Milanossa.  

Jälkimmäisestä paikasta muuten on pakko mainita aivan käsittämättömän hieno Neo Prehistory -näyttely, jossa oli täysin mustassa, peileillä verhotussa tilassa esillä 100 esinettä, jotka kukin kuvastivat yhtä verbiä, jota tarkennettiin kolmen rivin runollisella tekstillä. Ei mitään muuta. Näin käytiin läpi koko historiamme sivistyksen alkuhämäristä älypuhelimiin asti, eikä mitenkään ihannoiden, vaan sotaa ja muita hirveyksiä myös esiin tuoden. Perustavanlaatuinen ja kaikin puolin aivan huippuluokkaa tämä näyttely, joka yksinään on kelpo syy matkustaa Milanoon (joka muutoin mielestäni kalpenee useiden muiden italialaiskaupunkien rinnalla). 
Neo Prehistory -näyttelyssä, Kuva: E Ehanti

Avajais- ja päättäjäisjuhlien väliin mahtui lukuisia vastaanottoja ja näyttelyvisiittejä, joista ammatillisesti kiinnostavin oli konservointikomitean eli ICOM-CC:n off-site käynti Brera-taidegalleriassa, jossa konservointilabra on rakennettu "akvaarioon" yhteen näyttelysaliin. Tämä on hyväksi teoksille, joita ei tarvitse kuljetella, sekä suureksi iloksi yleisölle, jonka silmien edessä konservaattorit työskentelevät. Erittäin hienoa, mielestäni!

Pinacoteca di Breran konservointilabra. Kuva :Ehanti
Intensiivinen viikko, johon ei juurikaan lepoa mahtunut. Pohjoismaisten sisarkomiteoiden kanssa yhteistyö on läheisintä ja yhä lähenemään päin, kuten ensi vuotinen yhteiskonferenssimme kertoo, mutta kyllä verkkoja heiteltiin rutkasti muuallekin, sekä ICOMin että oman asiani edistämiseksi. Viimeksi mainittua ei muuten kenenkään pidä ujostella! Tällaiset konferenssit ovat aivan olennaisia eteenpäin katsovalle museoammattilaiselle. Muistakaa ICOMin kansainväliset komiteat, joiden tapahtumia on joka vuosi kymmeniä ympäri maailman, ja joihin me myönnämme apurahoja aina alkuvuodesta! Ja seuraava tällainen suuri yleiskonferenssi pidetään 2019 Kiotossa.

Ateenassa 10.7.2016,


Eero Ehanti

maanantai 27. kesäkuuta 2016

8. sääntö: Museot toimivat ammattitaitoisesti


Toimivatko?

Museot eivät toimi tai tee yhtään mitään! Toimijana tai tekijänä ei ole koskaan organisaatio tms., sillä toimijoina ja tekijöinä ovat aina ihmiset, yksin tai yhdessä. Toki museoammattilaiset tekevät työnsä ja saavat palkkansa museoltaan tai sen omistajalta kuten kunnalta, kaupungilta, valtiolta tai säätiöltä, mutta olennaisin kysymys on keille he perimmiltään työtään tekevät – ja miten? Toki ICOMin museoeettisten sääntöjen 8. säännön periaate eli ”mitä se on”-osuus ei puhukaan museoista vaan museoammattilaisista ja luettelee 18 alaluvussaan 16 kieltoa. Niitä tarkastellessa mieleeni tulevat ankarat vanhatestamentilliset Mooseksen Jumalalta saamat kymmenen käskyä, joista seitsemään sisältyy olennaisesti paljas kielto ”Älä”. Kuitenkin viidenteen käskyyn sisältyy lupaus: ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi -- että eläisit kauan ja menestyisit siinä maassa, jonka Herra, sinun Jumalasi, sinulle antaa.” Käsitykseni mukaan kunnioituksen kohteena ja menestyksen edellytyksenä ei suinkaan ollut alun perin vanhemmat tai esivalta vaan silloisessa maailmassa elintärkeät vanhempien ja muun yhteisön tiedot ja taidot, kulttuuri. Puheena olevaan 8. sääntöön ei sen sijaan sisälly lainkaan lupauksia. Miksei?

Ammatillisuus näyttäytyy siis 8. säännössä luettelona työntekijän velvollisuuksia ja vastuita työnantajaa eli museota kohtaan, muttei päinvastoin. He eivät saa, heidän täytyy noudattaa ja välttää jne. Monet kiellot ja suositukset ovat itsestään selviä suomalaiselle työntekijälle. Tällainen kielloin eli negaatioin ammatin töihin ohjaava lähestymistapa vertautuu vanhan suomalaisen sananlaskun ohjeeseen puuhun kiipeämisen tavasta. Jos sinne oikein hankalasti haluaa, pitää kiivetä perä edellä. Kielloissa on toinenkin ongelma. Kun edesmennyt oikeustieteen professori Hannu-Tapani Klami otti aikoinaan museopäivillä kantaa ICOMin museoeettisiin sääntöihin, hän totesi, etteivät niiden useat kiellot yhtene maamme lainsäädännön kanssa. 8. säännön periaatteen viimeinen lause kuuluu: ”Heidän [museoammattilaisten] on kaikin tavoin pyrittävä valistamaan ja kasvattamaan yleisöä ammattinsa päämääristä, tarkoituksista ja pyrkimyksistä, jotta julkinen kuva museon työstä yhteiskunnan hyväksi kohentuisi.” Tässäkin on jotain pielessä, nurinperin. Onko yleisö museota varten? Tehokkain tapa ”valistaa ja kasvattaa yleisöä”, siis vaikuttaa, tuskin ovat puheet ja kirjoitukset vaan toiminta. Onko museoammatillisen työn päämäärä museon hyvä julkinen kuva? Vai ovatko päämäärät vallan muualla? Jos on, kuten otaksun, voisiko kieltojen sijaan sekä museoammattilaiselle että yhteiskunnalle korostaa näitä päämääriä?

Mitä tai kuka on ammattitaitoinen ja erityisesti museoammattitaitoinen? Yksinkertaistaen kyseessä on mielestäni jokainen henkilö, joka tekee työtä museossa ja on perehtynyt yleisesti museoon yhteiskunnallisena toimijana ja erityisesti oman museonsa tallennusalaan. Nämä kaksi seikkaa mainitaan myös museoasetuksemme valtionosuuden edellytyksissä. Museoammatillisuus on museoissa laventunut huimasti viime vuosina, muun muassa siten että väki on saanut, vertauskuvallisesti yliopistotermein ilmaistuna, koulutuksensa aivan eri ”tiedekunnissa ja oppiaineissa”. Ainoa yhteinen tekijä heillä saattaa olla museoasetuksessa mainittu museo- ja kulttuuriperintöprosesseihin perehdyttävä museologia (heritologia). Nykyään yksi olennainen kysymys on: Voivatko nk. ammatillisesti tai ei-ammatillisesti hoidetussa museossa palkatta toimivat ”osallistetut” vapaaehtoiset toimia museoammatillisesti? Mielestäni voivat, kunhan hekin ovat perehtynyt yleisesti museoon yhteiskunnallisena toimijana ja erityisesti oman museonsa tallennusalaan.

Nykyiset ICOMin museoeettiset säännöt hyväksyttiin vuonna 2004. Ne ovat vuonna 1986 omaksuttujen sääntöjen päivitetty versio. Säännöt tuntuvat kaiken kaikkiaan jääneen monin tavoin ajastaan nopeasti muuttuneessa maailmassa. Siksi ne olisi syytä uudistaa pikaisesti. Kun kyseessä on kansainvälinen organisaatio, ja sääntöjen pitäisi päteä kaikissa maissa ja kulttuureissa, haaste on kova ja matka pitkä. Pitäisikö ratkaisua etsiä muualta?


Janne Vilkuna
Jyväskylän yliopiston museologian professori ja tiedemuseon johtaja


keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Generation What?

Due to the excellent choice by the good people at the National Board of Antiquities’ museum sector development unit of inviting Jasper Visser as one of the keynote speakers to this year’s Museum Theme days, it is about time to put down my notes on his insightful presentation I had the privilege of hearing at last year’s ICOM Nord meeting in Nuuk, Greenland.

Jasper is a change maker and inventor widely dealing with cultural heritage matters in the Netherlands and elsewhere, whose Cards for Culture -museum strategy game you should have heard about last year. In Nuuk he talked about generations, digital revolution and participating communities. To summarize roughly, generations experience the world differently, digital revolution is a human one and cultural heritage plays a role in providing real connections and experiences on which present generations can build on.

Jasper Visser (right) in Nuuk, Greenland, September 2015. Photo: Eero Ehanti

Jasper showed us a photo of elderly men merrily playing cards after a round of Petanque over glasses of Pastis (or so I imagine), switching then to a video of a very attractive young couple clearly enjoying while playing some kind of a dance game. They were jointly holding and moving between them a smartphone, which made them do beautiful ballet moves.

What's the difference between these images, these people of different generations? Nothing much, says Jasper Visser. Nobody has asked them to do what they're doing. They're simply enjoying very simple things. What is common is joy. Only means and media differ.

Jasper then characterized the most recent generations as follows: first there was generation X, the last ones without Google, who were fixed on TV, from where the Bill Cosby show was watched. Then came the Generation Y, or the millennials, the "narcissistic ones", who grew up watching Friends and Sex and the City and who eventually learned to live through smartphones. Then along with the generation Z we arrive to the digital natives, the youngsters, who make no distinction between physical and digital. Their media is multimedia and the shows they watch are something like the Beauty Pie(?) Youtube channel.

Image courtesy of Jasper Visser

No distinction between physical and digital? All's equally real, no matter if it's a physical thing or a digital one?

Being a guy proudly set between the generations X and Y, and a father of two teenagers, I do see the point. We’re different, me and my daughters, who might find the best bits of a museum exhibition being something they swiped on some touchscreen or looked through a virtual reality headset, while I myself definitely go for real artefacts as the best means to link me to distant times and places. I confidently believe that my daughters with their Asterix enthusiasm (always a good sign!), and genuine awe I’ve seen in their faces in places like Venice and Istanbul, are firmly on their way to appreciating art, culture and civilizations, but they’ll definitely experience and share things differently.

A short moment from the week past: My daughters taking a series of photos of each other whilst working in our garden, then turning them to a short movie with music, animation and all, within minutes, right there on the spot, after which the product/experience is promptly shared with friends through social media.

This, I believe, what Jasper meant when stating that the generations Y and Z are the “can do” –generations and the best connected lot of us all so far.  The garden scene kind of situations are of course happening in museums as we speak, unless the museum in question prevents it, and it's bound to be much bigger than just funny videos. It just might evolve to some kind of content the museum didn't even think about nor would have the skills or resources to produce. Why not utilize and encourage this? Why should we museum pros take all the responsibility in cultural heritage? Give people good material and they'll turn cultural heritage into something relevant to themselves. If there’s joy, people tend to find good concentration and a creative mindset, I gather, and eventually participating communities are formed.
Here I see a parallel to another speech I witnessed last year, that of Michael Edson at the very same Museum theme days (always a suberbly forward-looking occasion!). He talked about the black matter, referring to 90% of the existing material reality of the universe actually constituting on the unseen and hitherto unutilizable dark matter. Similarly the resources museums might have are largely somewhere else than apparently at hand. The unutilized resources, the huge potential, lies within the public, who should be given good access to cultural heritage material and the possibilities to freely make something relevant out of it. This is how cultural heritage data, for instance, turns to wise applications, which museums alone could never come up with. Similarly physical sites can be utilized by ways totally unimaginable to museum people.

This is all great, and I do know that many a museum is encouraging communities to participate and asking them what they want. I do support this strongly. However, I also think that we museum pros should be proud because of the knowledge we have and fear not tell people what's worth learning about. We are carriers of true knowledge and deep understanding of the founding stories of our society, and we have real artefacts in our collections to validate those stories. This puts us in a unique position. We get to choose what stories to tell. But in doing so we should be open inclusive enough to allow the strength and skills of communities to develop on our thoughts and materials. That’s the way to find surprising and relevant aspects of our cultural heritage. But that hardly happens if our initiative comes through wrong channels or worse still in a dull form. I believe that people prefer experiences to understanding or learning. I know I do.

See you at the theme days, where I expect to hear another eye-opening talk from Jasper!

Eero Ehanti
Chairman, ICOM Finland


torstai 26. toukokuuta 2016

7. sääntö: Museot toimivat lainmukaisesti


On hieman kummallista, että museoiden täytyy erikseen mainita eettisissä säännöissä, että ne toimivat lainmukaisesti. Tämänhän pitäisi olla sanomatta ja kirjoittamattakin selvää. Viimeaikainen Panama-paperi-keskustelu kuitenkin osoittaa tylyllä tavalla, että laki on niin kuin se luetaan. Kohussa toistaiseksi eniten ryvettynyt Nordea-pankkikin on koko johdon suulla joutunut vakuuttamaan, että pankki noudattaa lakia – ei tosin yhtä juhlavasti kuin museot ICOMin seitsemännen eettisen säännön kautta. Niissä todetaan, että ”museon täytyy noudattaa täydellisesti kansainvälisiä, alueellisia, kansallisia ja paikallisia lakeja.”

Oletettavasti tilanne on kuitenkin se, että Nordea ei ole lakia täydellisesti tuntevien tahojen näkökulmasta rikkonut lakia. Toinen kysymys on, onko toimittu oikeudenmukaisesti. Ilmeisen monen lainoppineen eettiseen toimintaan sopii Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanin kuvaus, jossa torppari Otto Kivivuori totesi poikansa Jannen lakiopinnoista ”Ei se sitä sillä lue, että hän osais lain täyttää, vaan sillä, että hän tietäis kuinka sen kiertäminen kävis”.

Ainakaan kaikkien mielestä se, että lain täydellisen tuntemisen taitoa käytetään porsaanreikien etsimiseen, ei ole oikeudenmukaista. Oikeudenmukaisuuden täydellinen toteutuminen on kuitenkin vielä epätodennäköisempää kuin täydellisen lainmukaisuuden toteutuminen. Tämä johtuu siitä, että oikeudenmukaisuus on enemmän yksilökohtaista tunnetta kuin tietoa. Tästä veronkierto on hyvä esimerkki. Harva pitää vauraiden ihmisten panamalaista veronkiertoa oikeudenmukaisena. Oletettavasti yhtä harva tuomitsee lain tai oikeudenmukaisuuden näkökulmasta Viroon suuntautuvan viinarallin, vaikka siinäkin on kyse verokierrosta.

Lain noudattaminen yleisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta näyttää olevan erittäin tärkeää niissä asioissa, joita organisaatiot ja niissä työskentelevät edustavat. Selvää on, että museoita tai museoissa työskenteleviä kohdellaan oikeudenmukaisuuden näkökulmasta eri tavalla kulttuuriperinnön säilyttämiseen ja esittämiseen liittyvissä kysymyksissä kuin muita ihmisiä. Tätä voi testata esimerkiksi mielikuvaharjoituksella: kuinka uutisoitaisiin julkisen taideteoksen töhriminen tai tuhoaminen, jos tekijänä olisi jonkin taidemuseon työntekijä tai sitten normaali huligaani? Todennäköisesti ensimmäisessä tapauksessa nostettaisiin jo otsikossa esiin tekijän tausta, ja se kaiketi olisi myös tärkein tekijä uutiskynnyksen ylittymisessä.

Väitän, että yksikään museo ei täytä ICOMin eettistä määräystä täydellisen lainmukaisesta toiminnasta. Museon toimintaan vaikuttaa lukuisia hallintoon, talouteen ja itse museotyöhön liittyviä lakeja, joiden sisältöä kukaan ei täydellisesti tunne eikä siten voi niitä täydellisesti noudattaakaan. Kansallisesti ja kansainvälisesti eniten rikottuja lakeja ovat epäilemättä tekijänoikeus- ja henkilötietolait, joiden sisällöt ovat monitulkintaisia. Niiden täydellinen noudattaminen veisi pohjan museoiden koko kokoelmatyöltä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että meidän ei tulisi noudattaa lakeja eikä sitä, että tiukan paikan tullen voisimme vedota tietämättömyyteen tai lakien monimutkaisuuteen. Meidän on tunnettava toimintaamme koskevat lait nykyistä paremmin ja pystyttävä arvioimaan niiden perusteella toimintamme lainmukaisuus sekä laista tekemiimme tulkintoihin sisältyvät riskit.

Lainmukaisen toiminnan osalta suomalaisen museotoiminnan kummallisuus on se, että useimmat museot eivät noudata, eikä niiden tarvitsekaan noudattaa, lakia, jonka nimi on Museolaki. Toisin kuin nimi antaisi luvan odottaa, Museolaki ei määrittele museota ja sen toiminnan lainmukaisuutta. Se määrittelee, millä perusteella museo halutessaan pääsee valtionosuusrahoituksen piiriin tai pysyy siinä. Määrällisesti valtionosuusrahoitteisia museoita on museoiden kokonaismäärästä alle 20 %. Museolain sisällön laventamiseen olisi tarvetta. Alan kehityksen näkökulmasta olisi hyvä, jos museolain osaksi tai sen yhteyteen nostettaisiin myös muut museoiden toimintaan liittyvät lait, joista ensimmäisenä tulevat mieleen muinaismuistolaki ja rakennussuojelulaki. Näiden roolia museoiden laillisen ja yhteiskunnallisen toiminnan kivijalkana voisi vahvistaakin.

Mielestäni Museot toimivat lainmukaisesti -sääntö on ICOMin eettisten sääntöjen joukossa ongelmallinen etenkin sen nykyisen sisällön osalta. Lain noudattaminen ei sinällään voi olla eettinen valinta, vaan itseisarvo. Eettinen valinta sitä vastoin voi olla lain noudattamatta jättäminen tietyissä tilanteissa. Tällaisia eettisiä valintoja saatetaan esimerkiksi tehdä ympäristöliikkeissä. Jos koko pykälää ei poisteta jonkin arvopohjalta nousevan säännön tieltä, sisältöä on hyvä lähteä viilaamaan siihen suuntaan, että museoiden on erityisesti päätehtävänsä näkökulmasta ja siihen liittyvissä kysymyksissä edistettävä oikeudenmukaisuutta.  Jos tämä tuntuu liian suurelta askeleelta, poistetaan nykyisestä määritelmästä ainakin sana täydellisesti. Ei raskauteta itseämme turhalla täydellisyyden tavoittelemisella tässäkään asiassa.

Kimmo Levä
Suomen museoliiton johtaja


tiistai 17. toukokuuta 2016

5. sääntö: Museoiden voimavarat tarjoavat mahdollisuuksia muille julkisille palveluille


ICOMin museoeettisten sääntöjen viides kohta kääntää katseen museoiden ja muiden julkisten toimijain yhteistyön mahdollisuuksiin. Vai ymmärsinkö otsikon tyystin väärin? Säännön alaotsikoissa puhutaan vain tunnistuspalveluista eli laittomasti hankittujen esineiden tunnistamisesta sekä aitouden arvioimisesta. Näihin toki museoiden erikoisosaamista tarvitaankin.

Säännössä varoitellaan museoiden alkuperäisen tehtävän vaarantumisesta, mikäli niiden erikoisosaamista, taitoa ja aineellisia resursseja käytetään toiminnan laajenemiseen resursseja jakamalla tai palveluja tarjoamalla.

Mutta voisiko voimavarojen suuntaamista ajatella myös uusiksi? Voisiko viitossääntö käsitellä myös sitä yhteistyötä toisten julkisten palveluiden tarjoajien kanssa, joka tähtää rikkaampaan vuorovaikutukseen ja liittyy merkityksiin: Mitä sellaista museoilla on tarjota, joka edistää ihmisten keskinäistä hyvää vuorovaikutusta ja saa heidät tuntemaan olevansa vahvasti elossa?

Käytännössä tämä voi olla vaikka yhteistä asiantuntemuksen jakoa ja kehittämistä sote-tahojen kanssa: museoiden käyttöä uudella tavalla erityisryhmille, uusille kävijöille, museoiden olohuonemaisuuden lisäämistä, yhteisöllisyyden laajentamista, asiakkaiden osallisuuden lisäämistä ja heidän äänensä kuulemista. Aikaavievää, kallistakin, mutta palkitsevaa (kuten tiedetään).

Olen toiminut pitkään museoalalla ja myös taide- ja museoalan vapaana asiantuntijana ja saanut olla osallisena monissa upeissa – lyhyeksi jääneissä! – yhteistyökuvioissa museoiden, so-te-sektorin toimijoiden ja järjestöjen välillä. Miksi ihmeessä nämä hankkeet eivät ole tuottaneet vielä laajemmin pysyviä ja pitkiä yhteistyömuotoja?

On Kulttuuria kaikille -palvelu, on Terveyttä kulttuurista -verkosto, on lukuisia toimivia kahdenvälisiä kumppanuuksia, projekteja, julkaisuja. On tukuittain todisteita siitä, että yhdessä saadaan enemmän aikaan ja opitaan paljon. Silti rakenteet eivät juuri ole muuttuneet eikä yhteistyöstä tullut pysyvää, eikä kunnon koordinaatiota ole saatu aikaan. Moni hanke on kyllä sulka hatussa, kivoja juttuja raportoitavaksi.

Ilman rohkeaa uudella tavalla painottamista ja sitkeyttä (ja onnistunutta rahoitus- ja yhteistyökonseptointia) ei olisi syntynyt menestyskonsepteja kuten National Museums Liverpoolin muistisairaiden parempaan elämään tähtäävä House of Memories -hanke. Siinä kansallinen museokonserni on tuottanut monitahoisen, tutkimuksellisen, tuhansia ihmisiä koulutuksen kautta tavoittaneen ja laajalle levinneen, kansallisesti ja kansainvälisesti palkitun menetelmän, jota se kehittää ja tuotteistaa menestyksellä. Suosittelen tutustumaan!

Miksi meillä ei museoissa uskalleta rohkeammin laajentua ”alkuperäisestä tehtävästä”? Kaikkien ei tarvitse tehdä kaikkea, mutta joskus rohkea yhteistyötahojen ja kohderyhmien valinta voisi tuottaa jotain pysyvästi hyvää tuottavaa?

Satu Itkonen
Yleisötyöpäällikkö, Ateneumin taidemuseo

maanantai 9. toukokuuta 2016

6. sääntö: Museot toimivat läheisessä yhteistyössä niiden yhteisöjen kanssa, joista niiden kokoelmat ovat peräisin

Älä aina usko yhteisöä


Vanha mies tutustui liikuttuneena Lenin-museoon. Vuonna 1946 perustetussa museossa oli vielä esillä neuvostoaikana rakennettu legendaarinen perusnäyttely, joka alleviivasi bolševikkijohtajan mainetekoja. Vanhus alkoi jutella oppaalle arvokkain äänenpainoin Isä-Stalinista. Miten siihen olisi pitänyt oikein vastata? Voisiko kiusallisesta keskustelusta pyristellä vain eroon, pitäisikö vanhus haastaa historiantutkimuksen avulla vai tulisiko häntä myötäillä, koska asiakashan on markkinointitermein aina oikeassa?

ICOM:in eettisten sääntöjen kuudes pykälä antaa oppaalle kovin happamat eväät. Museokokoelmat heijastavat ohjeen mukaan oman yhteisönsä kulttuuriperintöä, niillä voi olla suuri merkitys poliittisellekin identiteetille, eikä kokoelmien alkuperäistä omistajaa saa käyttää sopimattomasti hyödyksi. Lenin-museon kokoelmat ovat kertyneet itänaapurin antamina lahjoituksina ja museon perustivat tamperelaiset kommunistit pian jatkosodan jälkeen. Velvoittaako tämä perintö museota yhä kunnioittamaan kokoelmien luojaa, mahtavaa Neuvostoliittoa ja siinä sivussa museon perustaneen yhteisön rippeitä?

Yllättävän monet ICOM:in eettisten sääntöjen pykälät tuntuvat syntyneen jälkikolonialistisen museomaailman tarpeisiin. Niillä on suitsittu siirtomaavaltojen vanhoja museoita ja kevennetty valkoisen miehen taakkaa: taustalla väijyy häpeä viattomasta alkuperäiskansasta, jota imperialistien museokoneisto on riistänyt, ryövännyt ja rodullistanut. Huoli on aito, mutta vastaa heikosti vaikkapa suomalaisten museoiden eettisiin ongelmiin. Meikäläisten pitäisi pikemminkin miettiä, miten museoiden sensitiivinen ja sievistelevä kosketus jättää nyt menneisyyden kipupisteet kovin usein koskematta. Nykymuodossaan eettinen ohje lähinnä varoittelee meitä loukkaamasta ketään ja kannustaa kunnioittamaan yhteisöjä näiden toiveiden tai ehtojen mukaisesti.

Arvokkuuden alleviivaamisen rinnalla ohjeessa onneksi todetaan, että museon tulisi samalla
edistää ihmisten hyvinvointia, yhteiskunnallista kehitystä, suvaitsevaisuutta ja ihmisarvon kunnioittamista, sekä monipuolista sosiaalista, kulttuurista ja kielellistä ilmaisutapaa. Oikeastaan tällaiset YK:n ihmisoikeuksien julistukseen juontavat korkeammat arvot pitäisi nostaa naiivin yhteisöhötön edelle. Jos museo peittelee kokoelmillaan menneisyyden vääryyksiä, se toimii epäeeettisesti – edes kokoelmien luojan ei saisi antaa väistää historian tuomiota. Museoiden pitää uskaltaa tonkia myös omia juuriaan.

Lenin-museon uudistamiseen haettiin eettistä varmuutta korkeammilta voimilta – suoraan yleisöltä. Uudistusta varten tehtiin pieni näyttely, jossa kävijät saivat itse ottaa kantaa, ehdottaa ja äänestää, millaisia asioita uuden museon tulisi käsitellä. Toivelistan kärjessä olivat neuvostohuumori ja -arki, KGB, työleirit sekä toisinajattelijat. Entinen perusnäyttely ei kertonut niistä yhtään mitään. Vanhat kokoelmat eivät toki taivu kaikkeen tähän, mutta niitä voidaan täydentää ja antaa avainteoksille uusia merkityksiä.

Kun Lenin-museon uudesta sisällöstä alkoi tihkua ennakkotietoja, museo taisi valitettavasti menettää jokusen vanhoista ystävistään. Neuvostokommunismiin yhä viehättyneet (heitäkin toki on) pelkäävät pyhäinhäväistystä ja tuntevat kukaties samankaltaisia tuntemuksia kuin etnografisten museoiden epäeettisesti esineellistämät alkuperäiskansat. Eettisessä punninnassa neuvostojärjestelmän uhrien muisto kuitenkin painaa tänään enemmän kuin systeemin ihailijoiden. Eivät kai museot saa hienotunteisuudessaan vaieta, olipa viattomia tungettu sitten Stalinin lihamyllyyn tai viidakkoheimon pataan paistumaan?

Kalle Kallio
Kirjoittaja on Työväenmuseo Werstaan johtaja, joka on viime aikoina työstänyt 17.6.2016 avattavaa uutta Lenin-museota.

tiistai 19. huhtikuuta 2016

"Poistoa ei kannata pelätä. Se ei ole museolle uhka"

"Poistoa ei kannata pelätä, se ei ole museolle uhka", sanoi Nina Robbins viime lauantaina Jyväskylän yliopistomuseon juhlasalissa puolustaessaan menestyksekkäästi ilmeisen ansiokasta väitöskirjaansa nimeltään "Poisto museokokoelmasta - museologinen arvokeskustelu kokoelmahallinnan määrittäjänä". Kansallisgallerian Riitta Ojanperä toimi vastaväittäjänä ja professori Janne Vilkuna kustoksena. Hieno tilaisuus, josta muutamat kommentit tuoreeltaan, vaikkakin vain lektioon perustuen johtuen siitä, että en ole varsinaista tutkimusta vielä lukenut.

Poistot puhuttavat laajasti museoita, joista taidesellaiset saavat tästä tutkimuksesta loistavaa pohjaa arvokeskusteluille, jollaisia Robbins selvästi haluaa stimuloida. Toki muutkin, mutta näkökulma on vahvasti taidemuseokeskeinen. Aineistona on  56 taidemuseolle vuonna 2012 lähetetty 50 kysymyksen kysely, jonka vastausprosentiksi tuli 66%. Toki pohjana on myös pitkä kokemus taidemuseotyöstä sekä ilmeisen vankka teoriatausta.

Tutkimus hahmottelee kokoelmahallinnan ketjun, joka alkaa hankinnasta ja etenee arvoluokituksen, konservoinnin ja muiden vaiheiden jälkeen poistoon, jonka Robbins asettaa luonnolliseksi osaksi museoesineen elinkaarta ja aivan tasa-arvoiseksi muiden vaiheiden kanssa. Tämä lienee radikaalihko ajatus, kuten vastaväittäjä Riitta Ojanperäkin huomioi, koska ei kai kaikkia museoesineitä lopulta poisteta. Mutta mielestä suunta on oikea, koska jotkut esineet kuitenkin poistetaan, ja sen suhteen rimakauhua tosiaan sopiikin ehkäistä. Poisto ei ole negatiivinen eikä ainakaan jotakin ilman muuta vältettävää. Päinvastoin, kyse on normaalista osasta tämän päivän kokoelmahallintaa. Tämä käy ilmi kun pohtii niitä resursseja, joita "ylimääräisten" esineiden säilyttäminen lohkaisee miltä tahansa museolta.

Mutta poisto ei ole helppoa saati sitten nopeaa. Robbins jakaa poistoprosessin kahteen osaan: poistopäätökseen ja fyysiseen poistoon. Ensin mainitun hän hahmottelee olevan jotakuinkin sitä mitä englanninkielinen termi deaccessioning viittaa. Eli päätetään poistaa esine kokoelmasta. Mutta ellei sitä oikeasti poisteta heti myös fyysisesti, se jää museolle, jossa se tietenkin edelleen syö resursseja. Pitää siis päästä ihan oikeaan, fyysiseen poistoon, jonka yhteydessä Robbins käyttää termiä disposal (tietoisena tosin sen jätehuollollisesta vivahteesta). Matka poistopäätöksestä todelliseen poistoon voi olla pitkä.

Mitkä sitten ovat ne keinot, joilla poisto voidaan toteuttaa? Tutkimukseen liittyy kiinnostava, mainittuun kyselyyn perustuva listaus mahdollisista keinoista. Hyväksyttävimmäksi suomalaiset taidemuseoihmiset kokevat siirron toiseen museoon, varmaankin sellaiseen, jonka kokoelmapolitiikkaan se istuisi paremmin. Listan keskivaiheilla on hallittu tuhoamien, tuo poistotavoista surullisin, jonka alapuolella rankingissa on palautus alkuperäiselle omistajalle. Viimeisenä listalla on myynti toiseen museoon. Kiinnostava on Robbinsin esiin nostama vertailu vastaavaan tutkimukseen Yhdysvalloissa, jossa myynti ymmärtääkseni asettui hyväksyttävimmäksi vaihtoehdoksi ja tuhoaminen puuttuu listalta kokonaan(?).  Todella mielenkiintoista, näinkö erilaisia ovat yhteiskuntamme? Ymmärsin keskustelusta, että kansainvälisessä vertailussa suomalaisten asenteet poistoihin ylipäänsä näyttäytyvät varsin varovaisina elleivät jopa kielteisinä. Ilmeisesti monesti mieleen hiipii pelko, että tulee tehneeksi peruuttamattomia virheitä, joista jälkipolvet sitten tuomitsevat?

Erittäin kiinnostava väitöskirja kaiken kaikkiaan, joka toki sisältää paljon muutakin kuin nämä muutamat pelkän väitöstilaisuuden perusteella tehdyt huomiot. Sanoma on yksinkertainen, kaikin puolin mainio ja ajan hermolla kuuluen nähdäkseni näin: poistot pitäisi saada luonnolliseksi osaksi museoiden kokoelmapolitiikkaa. Ja tämä tulee konservaattorin suusta, josta erityisesti iloitsen.

Nina Robbins: Poisto museokokoelmasta - museologinen arvokeskustelu kokoelmahallinnan määrittäjänä. Luettavissa sähköisenä Jyväskylän yliopiston kirjaston JYX-julkaisuarkistossa.

Väitöstilaisuus muuten päätti loisteliaan museoviikon Jyväskylässä, jossa olimme taas kerran mukana Corpus -ainejärjestön museologiaseminaarissa. Todella onnistuneen seminaarin  otsikkona oli "Museot ja polttavat kysymykset" ja siitä saatte lukea tästä samasta blogista lisää pian. Samoin toki jatkuu etiikkakirjoitussarjamme, jonka lomaan tämänkertainen kirjoitukseni istuu hyvin.

Eero Ehanti
Puheenjohtaja, ICOM Suomen komitea ry
Intendentti, Suomen kansallismuseo