maanantai 27. kesäkuuta 2016

8. sääntö: Museot toimivat ammattitaitoisesti


Toimivatko?

Museot eivät toimi tai tee yhtään mitään! Toimijana tai tekijänä ei ole koskaan organisaatio tms., sillä toimijoina ja tekijöinä ovat aina ihmiset, yksin tai yhdessä. Toki museoammattilaiset tekevät työnsä ja saavat palkkansa museoltaan tai sen omistajalta kuten kunnalta, kaupungilta, valtiolta tai säätiöltä, mutta olennaisin kysymys on keille he perimmiltään työtään tekevät – ja miten? Toki ICOMin museoeettisten sääntöjen 8. säännön periaate eli ”mitä se on”-osuus ei puhukaan museoista vaan museoammattilaisista ja luettelee 18 alaluvussaan 16 kieltoa. Niitä tarkastellessa mieleeni tulevat ankarat vanhatestamentilliset Mooseksen Jumalalta saamat kymmenen käskyä, joista seitsemään sisältyy olennaisesti paljas kielto ”Älä”. Kuitenkin viidenteen käskyyn sisältyy lupaus: ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi -- että eläisit kauan ja menestyisit siinä maassa, jonka Herra, sinun Jumalasi, sinulle antaa.” Käsitykseni mukaan kunnioituksen kohteena ja menestyksen edellytyksenä ei suinkaan ollut alun perin vanhemmat tai esivalta vaan silloisessa maailmassa elintärkeät vanhempien ja muun yhteisön tiedot ja taidot, kulttuuri. Puheena olevaan 8. sääntöön ei sen sijaan sisälly lainkaan lupauksia. Miksei?

Ammatillisuus näyttäytyy siis 8. säännössä luettelona työntekijän velvollisuuksia ja vastuita työnantajaa eli museota kohtaan, muttei päinvastoin. He eivät saa, heidän täytyy noudattaa ja välttää jne. Monet kiellot ja suositukset ovat itsestään selviä suomalaiselle työntekijälle. Tällainen kielloin eli negaatioin ammatin töihin ohjaava lähestymistapa vertautuu vanhan suomalaisen sananlaskun ohjeeseen puuhun kiipeämisen tavasta. Jos sinne oikein hankalasti haluaa, pitää kiivetä perä edellä. Kielloissa on toinenkin ongelma. Kun edesmennyt oikeustieteen professori Hannu-Tapani Klami otti aikoinaan museopäivillä kantaa ICOMin museoeettisiin sääntöihin, hän totesi, etteivät niiden useat kiellot yhtene maamme lainsäädännön kanssa. 8. säännön periaatteen viimeinen lause kuuluu: ”Heidän [museoammattilaisten] on kaikin tavoin pyrittävä valistamaan ja kasvattamaan yleisöä ammattinsa päämääristä, tarkoituksista ja pyrkimyksistä, jotta julkinen kuva museon työstä yhteiskunnan hyväksi kohentuisi.” Tässäkin on jotain pielessä, nurinperin. Onko yleisö museota varten? Tehokkain tapa ”valistaa ja kasvattaa yleisöä”, siis vaikuttaa, tuskin ovat puheet ja kirjoitukset vaan toiminta. Onko museoammatillisen työn päämäärä museon hyvä julkinen kuva? Vai ovatko päämäärät vallan muualla? Jos on, kuten otaksun, voisiko kieltojen sijaan sekä museoammattilaiselle että yhteiskunnalle korostaa näitä päämääriä?

Mitä tai kuka on ammattitaitoinen ja erityisesti museoammattitaitoinen? Yksinkertaistaen kyseessä on mielestäni jokainen henkilö, joka tekee työtä museossa ja on perehtynyt yleisesti museoon yhteiskunnallisena toimijana ja erityisesti oman museonsa tallennusalaan. Nämä kaksi seikkaa mainitaan myös museoasetuksemme valtionosuuden edellytyksissä. Museoammatillisuus on museoissa laventunut huimasti viime vuosina, muun muassa siten että väki on saanut, vertauskuvallisesti yliopistotermein ilmaistuna, koulutuksensa aivan eri ”tiedekunnissa ja oppiaineissa”. Ainoa yhteinen tekijä heillä saattaa olla museoasetuksessa mainittu museo- ja kulttuuriperintöprosesseihin perehdyttävä museologia (heritologia). Nykyään yksi olennainen kysymys on: Voivatko nk. ammatillisesti tai ei-ammatillisesti hoidetussa museossa palkatta toimivat ”osallistetut” vapaaehtoiset toimia museoammatillisesti? Mielestäni voivat, kunhan hekin ovat perehtynyt yleisesti museoon yhteiskunnallisena toimijana ja erityisesti oman museonsa tallennusalaan.

Nykyiset ICOMin museoeettiset säännöt hyväksyttiin vuonna 2004. Ne ovat vuonna 1986 omaksuttujen sääntöjen päivitetty versio. Säännöt tuntuvat kaiken kaikkiaan jääneen monin tavoin ajastaan nopeasti muuttuneessa maailmassa. Siksi ne olisi syytä uudistaa pikaisesti. Kun kyseessä on kansainvälinen organisaatio, ja sääntöjen pitäisi päteä kaikissa maissa ja kulttuureissa, haaste on kova ja matka pitkä. Pitäisikö ratkaisua etsiä muualta?


Janne Vilkuna
Jyväskylän yliopiston museologian professori ja tiedemuseon johtaja


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti