Minerva Keltasen matkaraportti Relevance 2017 -konferenssista Lontoosta

MATKARAPORTTI RELEVANCE 2017 -KONFERENSSISTA LONTOOSSA

14.-18.10.2017

ICOMin alaosastojen DEMHISTin ja CECAn yhteiskonferenssi järjestettiin teemasta ”Are we trying hard enough? Making museums and historic houses relevant to audiences in the twenty-first century.” Konferenssi oli alun perin tarkoitus järjestää ehdotuksestani Suomen kansallismuseossa samasta teemasta, ”millä keinoilla saavutetaan museoihin, historiallisiin kohteisiin ja kotimuseoihin uusia asiakkaita, miten ne pystytään pitämään jatkuvasti houkuttelevina?” Taloudellisen tilanteen takia konferenssi siirrettiin muualle, ja järjestämisvastuun otti Historic Royal Palaces, jonka johdosta konferenssipaikkoina toimivat sille kuuluvat The Tower of London ja Hampton Court Palace.

Yhtenä konferenssin keskeisenä kysymyksenä oli, kuinka mitata museon merkitystä? ”Jos se on merkityksellinen yhteisölleen”, vastasi konferenssin avainpuhuja, kulttuurikonsultti Franklin Vagnone, joka on myös toinen The Anarchist’s Guide to Historic House Museums-kirjan kirjoittajista. Hän kertoi, kuinka museoiden pitäisi ottaa huomioon monia yhteiskunnassa tapahtuvia muutoksia, esim. uusi asenne historiantutkimuksessa, kiinnostus tavallista ihmistä kohtaan, kuinka kaikkien tarinat ovat yhtä tärkeitä ja samanarvoisia; seksuaalisuuden uudelleen määrittely; väärät uutiset ja valehtelu (myös museo voi perustua ”valheelle”, esim. Museum of Innocence Istanbulissa); epämieluisan tai synkän historian esiintuominen sekä sosiaalinen oikeudenmukaisuus (esim. Yhdysvalloissa käynnissä orjuuden kannattajien muistomerkkien poistaminen). Vagnone kysyi esimerkkien valossa (mm. Venetsia), että onko historialliselle paikalle enemmän etua vai haittaa, että se pääsee Unescon suojelulistalle? Vagnone on harrastanut historiallisissa kotimuseoissa nukkumista ja julkaissut niistä tarinoita ”Sleeping Around, One Night Stand”-blogipostauksissaan. #PillowTalk

”Museoanarkisti” Franklin Vagnone: ”Museums are not neutral!”

Giuliano Gaia kertoi neljän milanolaisen kotimuseon hankkeesta, joka yritti saada kaikkein vaikeinta kohderyhmää - teini-ikäisiä – kiinnostumaan museoista. Koska chattailu on nuorten suosituin harrastus, suunnitteli Gaia museoiden kanssa chatbot-pelin, jolla nuoret osallistuisivat enemmän museovierailuunsa. Teinit etsivät pelin avulla museoista vihjeitä, kuinka ratkaista erilaisia mysteereitä.

Konferenssissa puhuttiin paljon myös tunteista. Jenny Wedgburyllä oli kiinnostava tutkimusaihe, ”emotional heritage”, tunneperintö sekä kadonnut kaupunki. Mitä voimme oppia historiallisista paikoista, joita ei enää ole tai jotka ovat muuttaneet merkitystään, kuinka voimme saada ihmiset tuntemaan ”historia jalkojensa alla”? Elisabeth Meunier puolestaan puhui hiljaisuuden merkityksestä museovierailija-tutkimuksessaan, kuinka hiljaisuus on tärkeää tietoisuuden kehittämiselle ja mahdollistaa sen, että vierailija arvostaa näkemäänsä. Hänen tutkimustensa mukaan hiljaisuus edelsi positiivisia tunteita, kuten esim. iloa ja innostusta.

Monessa puheenvuorossa museoiden tärkeiksi tehtäviksi sanottiin sitoutumisen aktiiviseksi toimijaksi omassa ympäristössään ja toisaalta syrjäytymisen ehkäisemisen. Taten ensimmäinen naisjohtaja, Ms. Balshaw, kertoi Tate Galleryssä olleesta näyttelystä seksuaalisuudesta. Näyttelyn yleisöstä 56 % oli LGBT-kävijöitä, ja museo sai tuhansittain asiakaskommentteja ja palautetta – enemmän kuin yhdestäkään muusta näyttelystä. Näyttelyn aikana museossa järjestettiin mm. Gay Club Party ja Voguing-esityksiä. Tate Modernissa oli puolestaan näyttely black powerista, ja sekin sai kolme kertaa enemmän kävijöitä kuin yleensä - ja etenkin nuoria!

Towerin ja Hampton Courtin lisäksi konferenssin aikana vierailtiin Geffrye Museumissa, Design Museumissa (California – Designing Freedom –näyttely), Kensingtonin palatsissa (Diana – Her Fashion Story –näyttely) sekä Leighton House Museumissa (Alma-Tadema – at Home in Antiquity).

Viimeisenä matkapäivänä oli vielä vierailu maineikkaaseen yliopistokaupunkiin Oxfordiin. Luentojen ohella oli parisen tuntia aikaa tutustua kaupungin museoihin, joista valitsin yhden, Ashmoleanin. Ashmolean-museolla olisi voinut viettää kauemminkin aikaa tutustuen sen valtaviin arkeologisiin kokoelmiin ja taideaarteisiin.

Helsingissä, 24.10.2017

Näyttelypäällikkö Minerva Keltanen, Suomen kansallismuseo

Ahsmoleanin museon antiikin kokoelmista veikeät  aryballos-hajustepullot. 

2000-luvun museon määritelmän pohdintaa Pariisissa

ICOMin museologian kansainvälinen komitea ICOFOM järjesti yhdessä Sorbonnen yliopiston kanssa kollokvion eli tieteellisen keskustelutilaisuuden heti ICOMin hallinnollisten kokousten päätteeksi kesäkuussa. Lisää hallinnollisista kokouksista voit lukea täältä (http://icomsuomi.blogspot.fi/2017/08/icom-uuden-aikakauden-alussa-kuulumisia.html) 

ja täältä (http://icomsuomi.blogspot.fi/2017/08/kuulumisia-icomin-hallinnollisista.html). Kollokvioviikonlopun ajan asiantuntijat pohdiskelivat keskenään ranskaksi museon määritelmää, tavoitteena esittää konkreettisia ehdotuksia sen uudistamiseksi. Perjantai-iltapäiväosuus oli kuitenkin avoin kaikille kiinnostuneille, mukaan lukien minulle. Kyseessä oli ensimmäinen kerta kun osallistuin jonkin ICOMin kansainvälisen komitean järjestämään tapahtumaan.

Museomääritelmän uudistamisesta keskusteltiin Sorbonnen yliopiston amfiteatterissa, jonka lehtikullatuilta seiniltä Rousseau, Racine ja Corneille kumppaneineen katselivat kuulijoita vakavina. Viimeisin museon määritelmä on vuodelta 2007 ja viime vuosina ICOMin hallinnollisissakin kokouksissa on työryhmissä pohdittu muutostarpeita. Museo-sanan kanssa painiskelun lisäksi on samassa yhteydessä tärkeää pohtia niinkin konkreettisia asioita kuin mikä museo on, ketkä siellä työskentelevät ja keitä ovat ICOMin jäsenet.  

Ranskalainen konservaattori Jacqueline Cidelman kertoi saaneensa vuonna 2016 silloiselta kulttuuriministeri Audrey Azoulaylta selvitystä museomääritelmän uudistamisesta. Samaista Azoulayta esitetään muuten marraskuussa Unescon tulevaksi pääjohtajaksi! Museomääritelmä-aiheesta järjestettiin Ranskassa työpajoja, kuulemistilaisuuksia, pyöreän pöydän keskusteluja ja aihealueittaisia debatteja ja jopa sähköinen kansalaiskysely. Cidelman esitteli näiden osallistamistapojen tuloksena syntyneitä erilaisia ajatelmia liittyen museoiden eettisyyteen, monitahoisuuteen, inklusiivisuuteen ja yhteistyökykyisyyteen.

Museologian perusopinnoista minullekin teoriatasolla tutuksi tullut museologi Peter van Mensch pohti sitä tulisiko museon määritelmän olla inklusiivinen vai eksklusiivinen. Tätä ICOFOM on miettinyt kuulemma jo 30 vuoden ajan ja museoiden halu joko identifioitua ”museoiksi” tai laajempialaisiksi toimijoiksi on vaihdellut vuosien saatossa. Van Menschin erikoinen persoona ja hänen esityksensä jäivät mieleeni. Minimalisti-van Menschin mukaan määritelmän tulisi olla mahdollisimman lyhyt, sillä joka kerta kun määritelmää tarkennetaan, rajataan aina jotakin ulos.   

Päällimmäisenä lyhykäisestä kollokviosta jäi mieleen Sveitsin ICOMin puheenjohtajan maininta Suomen Museoliiton Kimmo Levän esittelemästä määritelmäehdotelmasta, jonka mukaan museo voisi tuottaa voittoa. Koko amfiteatterin ranskalaisvoittoinen yleisö kohahti tämän kuullessaan. Konservatiivisuus on vielä vallalla ja vanhoja määritelmiä voi olla vaikea murtaa. Jään jännityksellä odottamaan ICOMin lupaamaa esitystä museon uudeksi määritelmäksi vuoden 2019 yleiskokoukseen Kiotossa.

Wiktoriina Hurskainen

maailmanperintökoordinaattori,

Museovirasto / Suomen kulttuuriperintökasvatuksen seura

ICOM Suomen komitean sihteeri

Olemassaolon mysteerin äärellä? Ajatuksia konservointikonferenssin ja Museoalan teemapäivien jälkeen

"Knowledge is acquired when we succeed in fitting a new experience into the system of concepts based upon our experiences. Understanding comes when we liberate ourselves from the old and so make possible a direct, unmediated contact with the new, the mystery, moment by moment, of our existence"

Näin kirjoittaa Aldous Huxley esseessään "Knowledge and understanding", joka löytyy kauniista vihreäkantisesta "Adonis & the Alphabet" -kirjasta vuodelta 1956. Ostin sen toissa viikolla Kööpenhaminalaisesta antikvariaatista, johon olin livahtanut ICOMin konservointikomitean eli ICOM-CC:n triennaalikonferenssin lomassa.

Kuva: Eero Ehanti

Yli 1000 osanottajan konferenssin sadoissa puheenvuoroissa seikkailtiin paljon detaljitasolla, vaikkapa tietyn museoesineen pinnassa olevien korroosiotuotteiden tutkimuksissa, mutta myös hanke-esittelyjä kuultiin sekä tietysti lukuisia esimerkkejä onnistuneista konservointikäsittelyistä. Monesti puheenvuoroissa nostettiin esiin luonnontieteellisiä analyysimenetelmiä, joiden tuloksia esiteltiin vaikuttavin käppyröin. Konservointityössä todella liikutaan luonnontieteiden ja käsityöläisyyden välimaastossa.

Kumpaan suuntaan kallistumme? Vai onko syntymässä tieteellisen konservoinnin eliittijoukko, kenties se lähinnä englantia puhuva joukko, joka kokoontuu tällaisiin konferensseihin, jonka vastapainona maailman kulttuuriperinnön parissa työskentelee suuri joukko käsityöläisiä, jotka eivät koskaan katsele kohteitaan mikroskoopin läpi ja tekevät työtänsä lähinnä perinteisiä käsityöläismenetelmiä hyödyntäen? Näin herätteli ajatuksia Jonathan Ashley-Smith lähestyessään ammattieettisten koodien asemaa konservointimaailmassa. Voiko näillä ääripäillä olla yhteinen eettinen ohje? Hän näytti kuvasarjan Starbucksin kahvilinjastosta, jossa tehdään valintoja lukemattomien valmiiden vaihtoehtojen ja lisäkkeiden joukosta ja jonka lopussa odottaa oma nimikoitu mukillinen. Etiikkakoodeihinkin voisi ehkä suhtautua näin. Käytettävissä on aineksia, joista jokainen yksilö tai organisaatio pystyy muodostamaan oman nimikkomixinsä, oman nimikoidun kupillisensa museoetiikkaa.

ICOM-CC:n konferenssin pidettiin Kööpenhaminan Tivoli -konferenssikeskuksessa.
Kuva: Eero Ehanti

Viikon mieleenpainuvin puheenvuoro oli kuitenkin keynote -sellainen, jonka piti konservointiteoreetikko Salvador Muñoz Viñas. Hän aloitti viittaamalla Marshal McLuhaniin, joka muistetaan "Medium is the message" -kirjastaan ja ”Gutenbergin galaksi” -konseptista. Väline, jolla viesti välittyy, määrittää paljon vastaanottoa, ja sitä myöten toimintaamme sekä maailmankatsomustamme. Gutenbergin galaksissa toimiva ihminen, "Homo Typographicus", perusti maailmankuvansa kirjoitettuun ja painettuun tietoon, jonka perusteella syntyi tieteellinen maailmankuva. Muñoz Viñas puhui epistemologisesta hierarkiasta, jonka huipulla on luonnontieteellinen, mitattavissa oleva tieto. Se on paljon korkeammalla kuin humanististen tieteiden vaikeammin mitattava tieto, puhumattakaan tarinoista, perinteistä ynnä muista kiistatta merkityksellisistä, mutta Excel-taulukoiden ulottumattomissa olevista asioista. Nimittäin Excel-yhteiskunnassa elämme Muñoz Viñasin mukaan, ja se on ongelma museoihmisille, joiden on vaikea pukea työnsä numeroiksi ja talouden kielellä mielekkäiksi tuloksiksi.

Tilanne ei näytä helpottuvan nyt kun Homo Typographicus virtualisoituu kovaa vauhtia asettuessaan uuteen galaksiin, digitaaliseen sellaiseen. Tietokoneen toiminta on pelkkää eksaktia laskentaa.  Voi museoihmistä! Pitäisikö tässä vaan ottaa Darwinilainen lähtökohta, Muñoz Viñasin termein, ja sopeutua ympäröivään yhteiskuntaan? Eli pukea toimintamme numeroiksi ja euroiksi, virtualisoitua maanisesti ja huutaa kovemmin kaikilla mahdollisilla uusilla medioilla? Ei, esittää, Muñoz Viñas, ja kuuluttaa antidarwinilaisen lähestymisen perään. Eli ei sopeuduta, vaan reagoidaan. Korostetaan asiantuntemusta ja auktoriteettia nopean reagoinnin ja somettamisen sijaan, puhutaan laadusta eikä helposti laskettavista voitoista, ja luotetaan oikean, fyysisen esineen voimaan. Tämä pitäisi tehdä niin, että erotutaan eduksemme kaikesta hälystä, jolle ihmiset nykyään altistuvat. Ei siis "sopeudu tai kuole", vaan "reagoi tai kuole". Erotu tai kuole, voisin lisätä.

Salvador Muñoz Viñasin näkemys nykyajan vallitsevasta ajattelusta.
Kuva: Eero Ehanti

Tästä päädyin pohtimaan erästä herrasmiestä, joka Kööpenhaminan konferenssikäytävillä edukseen erottui, kuten on erottunut lukuisissa muissakin museoalan tapahtumissa jo vuosikymmeniä. Monet tietävätkin tämän kokovalkeisiin aina pukeutuvan nyt jo kahdeksatta kymmenettä käyvän syvää sivistystä ja röyhkeää itseluottamusta huokuvan herran, jonka ulkoasussa ainoat väriläikät ovat persoonallisen asun hihansuissa. Samaa ei voi sanoa ulosannista, joka on aina runsasta ja värikästä, riippumatta siitä onko hänellä puheenvuoroa kyseisessä tapahtumassa vai ei. Kerran konservointiaiheesta esitelmöidessään hän puhui virtahepo- ja norsuihmisistä viitaten ihmisten peseytymistottumuksiin. Samaan tulokseen voi päästä eri tavoin. Myöhemmin samassa konferenssissa nosti kätensä ylös jokaisen puheenvuoron jälkeen ja "käräytti" puhujat epämääräisten ja ristiriitaisten termien käyttämisestä. Vaalimista, säilyttämistä, konservointia - mitä puhuja oikein tarkoittaa näillä termeillä? Laulu- ja tanssinumeroitakin on tiettävästi nähty vuosikymmenien aikana.

Tässäkö on antidarwinilainen museoihminen? Syvästi asiantunteva, erottuva ja ylpeä, ehkä röyhkeäkin, kulttuuriperinnön lipunkantaja? Kimmo Leväkin kaipasi museoalalle supertähtiä blogipostauksessaan. Tästäkö mallia siihen kuinka ammattikunnan sisällä mutta ennen kaikkea viestinnässä ulospäin kannattaa toimia?

Ilman muuta, jos vain pokka kestää, ja pitäisi kestää, sanoivat Rosa Meriläiseltä ja Saara Särmä viikkoa myöhemmin Helsingissä Kulttuuritalossa Museoalan teemapäivillä, joiden päätteeksi nämä ammattikehtaajat valoivat museoammattilaisiin rohkeutta. Siitä vaan, antaa mennä, ei se ole niin tarkkaa onko kaikki eksaktisti kohdillaan! Joku muu kyllä pitää ääntä omasta näkökulmastaan, jos me emme käytä tarjolla olevaa estradia.

Teemapäivillä sain muutenkin jatkoa Kööpenhaminassa puhjenneille pohdinnoilleni. Kommentoidessani mainion Nina Simonin yhteisöllisyyttä korostavaa keynote -puheenvuoroa, viittasin Muñoz Viñasin ehdottamaan antidarwinilaisuuteen, johon sitten seuraavana päivänä tarttui toinen keynote puhuja, ruotsalainen Maria Jansén. Hän vei adapt/react or die –pohdintaa pitemmälle sanoessaan, että itse asiassa pitää sopeutua pystyäkseen reagoimaan. Hmm…

Teemapäivien keynote -puhuja Nina Simon. Kuva: Eero Ehanti

Muñoz Viñasin tiedon hierarkiaan liittyen saimme Teemapäivillä kuulla parinkin taiteilijan suusta museoihin liittyvästä korkeasta luottamuksesta. Kirjailija Laura Gustafsson sanoi hänen ja Terike Haapojan toteuttaman Epäinhimillisyyden museon olevan performanssi, johon yleisö osallistuu, ei museo, mutta museon muoto on valittu, koska siihen luotetaan ja uskotaan. Jansénin keynote –esitelmään kuului video, jossa kuvataitelija Minna Henriksson toteutti saamelaisten vaikeaan historiaan liittyvää teostaan Tukholman historialliseen museoon nimenomaan siitä syystä, että museoon luotetaan ja siellä ihmiset uskovat teoksen olevan totta, jota samaa ei hänen mukaansa välttämättä tapahtuisi taidegalleriaympäristössä. Tämähän hivelee itseluottamustamme!
 
Vielä sen verran, että konservoinnissa lähennymme luonnontieteitä jatkuvasti kehittyvien menetelmien myötä, joiden kautta kulttuuriperintö herää puhumaan ennen kuulumattomin tavoin. Tärkein on niissä tarinoissa ja merkityksissä, jotka esineiden ja niiden tutkimuksien kautta manifestoituvat. Kaikki kulttuuriperintö on pitkälti aineetonta. Niin Muñoz Viñasillekin, jonka tärkeä kulttuuriperintökohde on jalkapallostadion, koska siihen liittyy niin paljon henkilökohtaisia kokemuksia ja ympäröivää kulttuuria.

Museoiden yhtenä tavoitteena voi pitää kulttuuriperintöön liittyvä tiedon muuttamista ymmärrykseksi, jonka kautta Huxleyn esittämä kokemus olemassaolomme mysteeristä alkaa avautumaan. Orhan Pamuk tarkoittanee samaa puhuessaan inhimillisyyden syvyyksistä, joita museokokemuksella voi lähentyä. Tosiaan, jos asian haluaa runollisesti ilmaista, museo voi olla media olemassaolon mysteerin tarkasteluun. (Mieluummin museokäynti, kuin Huxleyn toisaalla, nimittäin kirjassaan ”Doors of perception”, esittämä menetelmä…)

Olemassaolon mysteerin äärellä Kööpnehaminan kansallismuseossa.
Kuva: Eero Ehanti

Vain esine on varmasti totta. Sitä korosti Salvador Muñoz Viñas, ja samaa sanoi Jansén Teemapäivien keynotessaan, puhuessaan viikinkihaudasta, josta oli löytynyt Buddhan patsas. Miksi se on siellä? Tarina puuttuu, toistaiseksi, mutta esine on kiistatta totta.

Konservaattorit, nuo totuuden vaalijat!

Eero Ehanti
Intendentti, Suomen kansallismuseo
Puheenjohtaja, ICOM Finland