torstai 5. tammikuuta 2017

Matkaraportti: Milano - Kalle Kallio

Kenties kolmannella kerralla


Osallistuin ICOM:in yleiskokoukseen toista kertaa. Ensimmäisen kerran olin mukana Wienissä kesällä 2007 ja yhdeksän vuoden jälkeen uudestaan Milanossa. Konferenssit olivat perusrakenteeltaan varsin samanlaisia massatapahtumia, mutta oma osallistumiseni – se oli jalostunut. Sain Milanosta paljon enemmän irti, vaikka jälkikäteen ajateltuna jotain tekisin toisin. Sen sijaan että olisin kirjoittanut blogin tapahtuman huikeasta sisällöllisestä annista, päätinkin vertailla kokemuksiani vain käytännön kautta. Toivottavasti joukossa on joku käypä vinkki tuleville konferenssikävijöille!

Kun osallistuin Wienin yleiskokoukseen, olin ehtinyt työskennellä vasta viisi vuotta museoalalla valmistumiseni jälkeen. Kokemukseni museokonferensseista oli ohut ja lähdin liikkeelle turistipohjalta: rinkka selkään, halvin majoitus ja pyörin pääkallopaikalla alusta loppuun. Kiersin valtavan määrän museoita, kävelin kymmeniä kilometrejä, kuuntelin niin paljon esitelmiä kuin kerkesin ja osallistuin sattumanvaraisesti sosiaaliseen ohjelmaan. Vaikka käyntikorttini vaihtoivat kiitettävästi omistajaa, ei konferenssi kuitenkaan poikinut myöhempien vuosien kannalta kiinnostavia ammatillisia kontakteja tai yhteistyön alkuja. Kivaa tietysti oli, näin nähtävyyksiä ja kuulin mainioita puheenvuoroja, mutta jälkikäteen katsoen melko vaatimattomin tuloksin.

Milanossa asiat olivat jo aivan toisin ja valmistautuminen alkoi lähes kaksi vuotta aiemmin. Työväenmuseoiden järjestö Worklab ei toimi ICOM:in sisällä, mutta aloitimme syksyllä 2014 keskustelut yhteistyöstä tekniikanmuseot kokoavan CIMUSET:in kanssa. Koska konferenssin teemana olivat maisemat, sopi teollinen kulttuuriympäristö hyvin aiheeksi molemmille. CIMUSET:ille oli varattu oma luentosali kolmeksi päiväksi ja lisäksi järjestimme retken italialaiseen sisarmuseoon Bresciassa. Kävin itse varmistelemassa järjestelyjä jo edelliskesänä.

Syksyllä 2015 sorvasimme kutsun, jota levitettiin molempien järjestöjen kautta. Olin mukana arvioimassa papereita ja tarjosin myös menestyksellä omaa esitystäni ohjelmaan. Saimme vähän yli 50 ehdotusta, joista CIMUSET:in ohjelmaan voitiin ottaa 20 pidempää ja 10 lyhyempää esitystä. Taso oli Milanossa ehkä aavistuksen korkeammalla kuin pienemmissä konferensseissa, mutta silti ohjelmaan pääsivät jokseenkin kaikki, jotka laativat teemaan sopivan ehdotuksen ja ymmärsivät huomioida kutsussa mainitut painotukset. Lisäksi sessioille tarvittiin puheenjohtajat ja minulle lankesi vetovastuu yhdestä neljän paperin kokonaisuudesta.

Järjestöjen ohjelmakutsut julkaistiin kootusti yleiskokouksen sivuilta Call for Papers -otsikon alta. Olin Wienissä seurannut INTERCOM:in ohjelmaa ja huomasin, että heillä olikin kiinnostava ihmisoikeusteema Milanossa. Jos ensimmäinen paperini käsitteli Punaisen Tampereen kulttuuriperintöä, toisen paperin tein Lenin-museon uudistamisesta. Ja hupsista, kohta huomasin, että minulla oli samana päivänä kaksi esitelmää, yhden session puheenjohtaminen ja Worklabin hallituksen kokous!

Kun osallistuin ensimmäistä kertaa yleiskokoukseen, en ymmärtänyt ehdottaa esitelmää enkä oivaltanut osallistua kansainvälisen komitean oheisohjelmaan. Mikäli kansainvälisestä museotapahtumasta haluaa löytää mielenkiintoisia kontakteja ja uusia tuttavuuksia, minun mielestäni kannattaa keskittyä pienempiin teemaryhmiin ja tapahtumiin, joihin on valmiiksi valikoitunut samanmielisiä kollegoja. Pienissä ympyröissä on vaikeampi jäädä tuijottelemaan kengänkärkiään. Oma puheenvuoro avaa parhaiten ovia: ihmiset tulevat rohkeammin juttelemaan ja voi tutustua uusiin kollegoihin. Tällä kertaa seuraukset olivat tavattoman nopeita – puhuin samoista teemoista Belgradissa jo elokuun lopulla.

Kelvolliseen kansainväliseen esitelmään on pari hyvää nyrkkisääntöä. Vaikka puhuisi hyvää englantia, siihen ei parane luottaa. Omat vuorosanat kannattaa kirjoittaa paperille ja dioihin on hyvä upottaa riittävän suurella samoja asioita helpottamaan seuraamista. Hyvät kuvat ja nopeasti asiaan eteneminen on tärkeää tilaisuuksissa, joissa ihmiset seuraavat kymmeniä esityksiä. Koska puheenjohtajat voivat pitää aikataulusta ankarasti kiinni, tärkeintä asiaa ei pidä jättää viimeiseksi. Kaikki eivät halua vääntää vitsiä, mutta kevyellä huumorilla voi saada yleisön puolelleen. Ja on lohdullista muistaa, että surkeakin esitys jää paremmin mieleen kuin kokonaan pitämätön.

Milanossa olin yksi suomalaisista superosallistujista, jotka pysyivät koko ajan liikkeessä. Lasten tuliaisetkin piti hakea aikaisin aamulla aukeavasta lelukaupasta. Aika hujahti sessioissa, tapaamisissa kollegoiden kanssa ja oheisohjelmassa. Asuin edullisessa hotellissa metrolinjan varrella ja häivyin jo ekskursiopäivänä – Wienissä ehdin turhautua kuuntelemalla yleiskokousta, johon täysipainoisesti voivat osallistua vain valitut delegaatit. Olin siis hyvä työntekijä, joka osallistui maksimaalisen kustannustehokkaasti.

Juokseminen kahdessa komiteassa ei kuitenkaan täysin onnistunut, koska en ehtinyt kunnolla tutustua kummankaan ihmisiin. Liian tiukka ohjelma vei myös voimat. Kun brittikollega ehdotti ekskursion jälkeen neljäntenä konferenssi-iltana, että mentäisiinkö porukalla syömään, enpä vain enää jaksanut. Juuri tällaiset epämuodolliset tilaisuudet ja yhteinen ajattelu tuoppi kädessä olisivat kuitenkin parasta, mitä kansainväliset konferenssit voivat tarjota. Sopivaan mielentilaan ei kuitenkaan pääse, jos kuormittaa itseään liikaa ja ahnehtii vastuuta. Ehkä kolmannella kerralla osaan jo löytää kelpo tasapainon työn ja hauskanpidon välillä!


Kalle Kallio

Kirjoittaja on Työväenmuseo Werstaan johtaja ja Worklabin (International Association of Labour Museums) puheenjohtaja.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti