Pitkät ajat mielessäni ovat pyörineet Yuval Noah Hararin kirjat "Homo Sapies" ja "Homo Deus", jonka takia filosofi VTT Maija-Riitta Ollilan puheenvuoro Valtakunnallisten museopäivien ykköspäivänä ilahdutti suuresti. Kuten Ollila, Harari puhuu ihmislajin kehityksen vallankumouksista, joista ensimmäinen oli kognitiivinen sellainen, jonka myötä lajimme oppi yhteisten tarinoiden voiman sitoutuen siten yhtenäisesti toimivaksi yhteisöksi, jonka ansiosta kukistui fyysisesti vahvempi Neanderthalin ihminen. Toinen oli maanviljelyn vallankumous, joka asetti meidät aloilleen synnyttäen lopulta kaupungit, joissa kulttuuri pystyi kehittymään kohti sellaista sivistystä, jonka ansiosta meillä nykyään on vaikkapa museoita. Kolmas oli teollinen vallankumous, joka vapautti raskaista ja vaativista manuaalisista töistä ja potkaisi käyntiin nopean kehityksen kohti neljättä vallankumousta, jota elämme juuri nyt, nimittäin teknologista sellaista, joka muun muassa tuo kohta robottiautot kaduille.
Hararin olennainen ajatus on, että nämä askeleet ovat kehitystä, mutta myös loukkoja, joista ei pääse pois. Vai pystytkö kuvittelemaan maailman ilman maanviljelyä? Tai internetiä? Kumpikaan näistä ei ole ollut välttämättä hyväksi ihmiselle, sanoo Harari, mutta minkäs teet, vanhoihin aikoihin ja tapoihin ei ole paluuta, vaikka kuinka haluaisi.
Elämme monessa mielessä maailmanhistorian onnellisinta aikaa, ainakin vauraissa länsimaissa. Varsin viime aikoihin asti ihmisen piti jatkuvasti huolehtia ravinnosta, suojasta ja lämmöstä sekä elää jatkuvassa väkivallan ja kuoleman pelossa. Toisin on nyt, tappavat taudit kukistetaan sitä mukaa kun ne puhkeavat ja turvallisuudentunne on todellinen, tylsistyttäväkin kenties. Kohta kai jo synnytämme vain sellaisia ihmisiä, kuin halutaan ja tarvitaan. Keinoäly kehittyy ja sulautuu ihmisen toimintaan. Ihminen luo tarvitseminaan koneita ja ohjeistaa ne tekemään vaarallisia ja tylsistyttäviä töitä. Syntyy Homo Deus, ihminen, jolla on sellaista valtaa ja voimaa, joita menneinä aikoina ajateltiin olevan vain jumalilla.
Tulkintaa, päätöksentekoa ja toteutusta siirtyy kiihtyvällä vauhdilla koneille, tai tarkemmin sanottuna algoritmeille, jotka ovat tulevaisuuden toimijoita. Miten määritellään elämä? Voiko algoritmi olla sitä? Ollila esitteli seurustelevan ja reagoivan Pepper -robotin, jollaisenkaltaisiin kai on tulevaisuudessa tottuminen. Mitä kaikkea ne voivat tehdä? Tämän hetken alakoululaiset eivät välttämättä koskaan tule tarvitsemaan ajokorttia, kun keinoäly vain yksinkertaisesti hoitaa ajamisen paljon turvallisemmin kuin tunteva ja vireystilaltaan ailahteleva ihminen. Samoin on lukuisten muiden töiden. Mitkä museoalan työt katoavat tulevaisuudessa? Voiko robotti konservoida maalauksen tai käsikirjoittaa hittinäyttelyn?
Mutta sitten, humanismin vastaisku. Harari sanoo ihmisaivojen kuitenkin olevan vielä paras päätöksentekojärjestelmä, jota mikään algoritmi ei voi ohittaa. Voiko kone suorittaa niitä monimutkaisia pohdintoja, joita vaikkapa maalauksen konservointiin tai näyttelyn käsikirjoitukseen liittyy? Suoraviivaisin ratkaisu kun ei välttämättä ole järkevin toimintamalli sen enempää konservoinnissa kuin näyttelynteossakaan. Ja yleisemmin ajatellen, onko meillä jotain sellaista jota kone ei voi koskaan toisintaa? Ollila nostaa ihmisen vahvuudeksi oikean läsnäolon, luomusellaisen, josta tulee luksustuote koneistetun halpisversion rinnalla. Hänen hienossa powerpointissaan on kuva, jossa sanotaan robotin olevan kykenemätön tuntemaan - vielä.
Haluammeko, että robotti oppii tuntemaan? Ollila on optimistinen korostaessaan, että teknologinen tulevaisuus näyttää valoisalta, toisin kuin Harari, jonka mukaan tuo hetki, kun robotti - tai algoritmi - oppii tuntemaan, saattaisi olla täysin katastrofaalinen. Se lienee se singulariteetti, jolloin keinoäly tulee tietoiseksi itsestään. Se hetki, josta Stephen Hawking (muistaakseni) ja muut kirjoittavat tuomiopäivän sävyyn. Koneet voittavat, nopeasti, tuntuu olevan vallitseva näkemys. Eikä tuhoon tarvita edes tietoisuutta, jos uskoo Hararia, joka korostaa koneiden toteuttavan vain annettuja käskyjä, tarkasti ja tehokkaimmalla mahdollisella tavalla. Mitä tekee riittävän tehokas ja kaiken mahdollisen internetiin kytketty keinoäly, kun sitä käsketään tuhoamaan syöpä maailmasta? Ehkä se laskee tehokkaimmaksi tavaksi koko ihmislajin täydellisen tuhoamisen, jonka se toteuttaa välittömästi ja tehokkaasti. Kannattaa miettiä kenelle valtaa annetaan.
Minua todella kiinnostaa mitä tapahtuu sitten kun Ollilan dian robotti oppii tuntemaan. Haluaako se tulla museoon? Entä sen omistaja? Ollaanko tulevaisuudessa kiinnostuneita niistä miljoonista materiaalisista museoesineistä, joita me vaivoja kaihtamatta vaalimme? Nehän pystyy toisintamaan jossakin sähköisessä muodossa ja vaikka materialisoimaankin jos niin halutaan. Pystymme jo melkoisiin suorituksiin digitoidessamme kulttuuriperintöä ja tuottaessamme hulppeita elämyksellisiä esityksiä näyttelyihin, kohteille ja verkkoon. Huomaan jatkuvasti seuratessani lähietäisyydeltä alakoululaisten toimintaa, kuinka digitaalinen saa lisää painoarvoa. Se voi olla yhtä olennaista ja aitoa kuin materiaalinenkin. Älypuhelimen näytöltä koettu esitys voi olla hienompaa kuin vitriiniin suljettu aitous. Ei minulle, mutta lapsilleni ehkä. Tämä pitää hyväksyä ja siihen pitää reagoida, kun mietitään, minkälainen tulevaisuuden museo on.
Tarvitaanko tulevaisuudessa kokoelmia? Totta kai uskon, että tarvitaan (miten voisinkaan ajatella toisin johtaessani Kansallismuseon konservointityötä!), mutta oikeasti, kuka tietää mitä satojen vuosien päästä elävät ihmiset tarvitsevat ja haluavat? Joka tapauksessa, me käytämme tässä hetkessä valtaa tehdessämme valintoja siitä mitä säilytetään ja mitkä tarinat kerrotaan. Vaan ei tästä pidä paineita ottaa. Ei muserruta riittämättömyyden tunteeseen loputtomien vastuiden paineessa, vaan nautitaan siitä vallasta, jota meillä kulttuuriperinnön osalta on. Se voi olla helpottavaa, kuten Ollila tulkintani mukaan vihjaa heittäessään ilmaan kysymyksen: onko ihminen vastuussa omasta terveydestään vai onko hänellä pikemminkin valtaa vaikuttaa omaan terveyteensä? Jälkimmäinen ajatusmalli on paljon positiivisempi, suorastaan voimaannuttava mielestäni. Pidän tästä, kuten pidin koko puheenvuorosta hienoine animoituine powerpointteineen. Kiitos!
Eero Ehanti
Puheenjohtaja
ICOM Suomen komitea ry
Hararin olennainen ajatus on, että nämä askeleet ovat kehitystä, mutta myös loukkoja, joista ei pääse pois. Vai pystytkö kuvittelemaan maailman ilman maanviljelyä? Tai internetiä? Kumpikaan näistä ei ole ollut välttämättä hyväksi ihmiselle, sanoo Harari, mutta minkäs teet, vanhoihin aikoihin ja tapoihin ei ole paluuta, vaikka kuinka haluaisi.
Elämme monessa mielessä maailmanhistorian onnellisinta aikaa, ainakin vauraissa länsimaissa. Varsin viime aikoihin asti ihmisen piti jatkuvasti huolehtia ravinnosta, suojasta ja lämmöstä sekä elää jatkuvassa väkivallan ja kuoleman pelossa. Toisin on nyt, tappavat taudit kukistetaan sitä mukaa kun ne puhkeavat ja turvallisuudentunne on todellinen, tylsistyttäväkin kenties. Kohta kai jo synnytämme vain sellaisia ihmisiä, kuin halutaan ja tarvitaan. Keinoäly kehittyy ja sulautuu ihmisen toimintaan. Ihminen luo tarvitseminaan koneita ja ohjeistaa ne tekemään vaarallisia ja tylsistyttäviä töitä. Syntyy Homo Deus, ihminen, jolla on sellaista valtaa ja voimaa, joita menneinä aikoina ajateltiin olevan vain jumalilla.
Tulkintaa, päätöksentekoa ja toteutusta siirtyy kiihtyvällä vauhdilla koneille, tai tarkemmin sanottuna algoritmeille, jotka ovat tulevaisuuden toimijoita. Miten määritellään elämä? Voiko algoritmi olla sitä? Ollila esitteli seurustelevan ja reagoivan Pepper -robotin, jollaisenkaltaisiin kai on tulevaisuudessa tottuminen. Mitä kaikkea ne voivat tehdä? Tämän hetken alakoululaiset eivät välttämättä koskaan tule tarvitsemaan ajokorttia, kun keinoäly vain yksinkertaisesti hoitaa ajamisen paljon turvallisemmin kuin tunteva ja vireystilaltaan ailahteleva ihminen. Samoin on lukuisten muiden töiden. Mitkä museoalan työt katoavat tulevaisuudessa? Voiko robotti konservoida maalauksen tai käsikirjoittaa hittinäyttelyn?
Mutta sitten, humanismin vastaisku. Harari sanoo ihmisaivojen kuitenkin olevan vielä paras päätöksentekojärjestelmä, jota mikään algoritmi ei voi ohittaa. Voiko kone suorittaa niitä monimutkaisia pohdintoja, joita vaikkapa maalauksen konservointiin tai näyttelyn käsikirjoitukseen liittyy? Suoraviivaisin ratkaisu kun ei välttämättä ole järkevin toimintamalli sen enempää konservoinnissa kuin näyttelynteossakaan. Ja yleisemmin ajatellen, onko meillä jotain sellaista jota kone ei voi koskaan toisintaa? Ollila nostaa ihmisen vahvuudeksi oikean läsnäolon, luomusellaisen, josta tulee luksustuote koneistetun halpisversion rinnalla. Hänen hienossa powerpointissaan on kuva, jossa sanotaan robotin olevan kykenemätön tuntemaan - vielä.
Haluammeko, että robotti oppii tuntemaan? Ollila on optimistinen korostaessaan, että teknologinen tulevaisuus näyttää valoisalta, toisin kuin Harari, jonka mukaan tuo hetki, kun robotti - tai algoritmi - oppii tuntemaan, saattaisi olla täysin katastrofaalinen. Se lienee se singulariteetti, jolloin keinoäly tulee tietoiseksi itsestään. Se hetki, josta Stephen Hawking (muistaakseni) ja muut kirjoittavat tuomiopäivän sävyyn. Koneet voittavat, nopeasti, tuntuu olevan vallitseva näkemys. Eikä tuhoon tarvita edes tietoisuutta, jos uskoo Hararia, joka korostaa koneiden toteuttavan vain annettuja käskyjä, tarkasti ja tehokkaimmalla mahdollisella tavalla. Mitä tekee riittävän tehokas ja kaiken mahdollisen internetiin kytketty keinoäly, kun sitä käsketään tuhoamaan syöpä maailmasta? Ehkä se laskee tehokkaimmaksi tavaksi koko ihmislajin täydellisen tuhoamisen, jonka se toteuttaa välittömästi ja tehokkaasti. Kannattaa miettiä kenelle valtaa annetaan.
Minua todella kiinnostaa mitä tapahtuu sitten kun Ollilan dian robotti oppii tuntemaan. Haluaako se tulla museoon? Entä sen omistaja? Ollaanko tulevaisuudessa kiinnostuneita niistä miljoonista materiaalisista museoesineistä, joita me vaivoja kaihtamatta vaalimme? Nehän pystyy toisintamaan jossakin sähköisessä muodossa ja vaikka materialisoimaankin jos niin halutaan. Pystymme jo melkoisiin suorituksiin digitoidessamme kulttuuriperintöä ja tuottaessamme hulppeita elämyksellisiä esityksiä näyttelyihin, kohteille ja verkkoon. Huomaan jatkuvasti seuratessani lähietäisyydeltä alakoululaisten toimintaa, kuinka digitaalinen saa lisää painoarvoa. Se voi olla yhtä olennaista ja aitoa kuin materiaalinenkin. Älypuhelimen näytöltä koettu esitys voi olla hienompaa kuin vitriiniin suljettu aitous. Ei minulle, mutta lapsilleni ehkä. Tämä pitää hyväksyä ja siihen pitää reagoida, kun mietitään, minkälainen tulevaisuuden museo on.
Tarvitaanko tulevaisuudessa kokoelmia? Totta kai uskon, että tarvitaan (miten voisinkaan ajatella toisin johtaessani Kansallismuseon konservointityötä!), mutta oikeasti, kuka tietää mitä satojen vuosien päästä elävät ihmiset tarvitsevat ja haluavat? Joka tapauksessa, me käytämme tässä hetkessä valtaa tehdessämme valintoja siitä mitä säilytetään ja mitkä tarinat kerrotaan. Vaan ei tästä pidä paineita ottaa. Ei muserruta riittämättömyyden tunteeseen loputtomien vastuiden paineessa, vaan nautitaan siitä vallasta, jota meillä kulttuuriperinnön osalta on. Se voi olla helpottavaa, kuten Ollila tulkintani mukaan vihjaa heittäessään ilmaan kysymyksen: onko ihminen vastuussa omasta terveydestään vai onko hänellä pikemminkin valtaa vaikuttaa omaan terveyteensä? Jälkimmäinen ajatusmalli on paljon positiivisempi, suorastaan voimaannuttava mielestäni. Pidän tästä, kuten pidin koko puheenvuorosta hienoine animoituine powerpointteineen. Kiitos!
Eero Ehanti
Puheenjohtaja
ICOM Suomen komitea ry
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti