"Museoiden pitäisi olla kuin romaaneja". Orhan Pamuk ja museot

Orhan Pamuk ja Heikki Aittokoski Helsinki Lit -kirjallisuustapahtuman lavalla Savoy-teatterissa 13.5.2017. Kuva: Eero Ehanti

Turkkilainen kirjailija Orhan Pamuk vieraili hiljattain Suomessa Helsinki Lit -tapahtumassa, josta syystä palasin hänen nerokkaan Viattomuuden museo -projektinsa ja siihen liittyvän museomanifestin pariin. Viimeksi niihin syvennyin ICOMin Milanon yleiskonferenssissa, jonka tähtihetkiin nobelistin videomuotoinen keynote -puheenvuoro kuului. Museopuhetta kovasti odotin Savoy-teatterin lavallakin kuulevani, lietsoin jopa haastattelija Heikki Aittokoskea aiemmin päivällä tviitein siihen suuntaan, mutta keskustelu pitäytyi uusimmassa romaanissa sivuten varovaisesti politiikkaa.

Harmi, sillä Pamuk on ilman muuta museoihminen, joka kirjoittaa ja puhuu arvostavasti ja kauniisti museoista. Viattomuuden museo -romaanin lopussa esimerkiksi Pamuk ensin protagonistin suulla ja sitten omallaan kuvailee Istanbuliin vanhaan taloon syntyvää kirjan tarinan museoivaa todellista museota. Siellä ovat, kirjan mukaan, päähenkilö Kemalin rakastaman Füsunin tuhannet tupakantumpit, joista Kemal osaa tulkita rakastettunsa mielialoja. Ne on aseteltu vitriiniin ja valaistu kauniisti, kuten ovat muutkin tuhannet arkiset esineet, joiden merkitys syntyy siitä, että ne liittyvät Kemalin ja Füsunin arkeen Istanbulissa. Vitriinit on sijoiteltu niin, että kävijällä on mahdollisuus nähdä lähes ne kaikki yhdestä paikasta, jolloin hän voi nähdä kokonaisen elämän yhdellä silmäyksellä. Salivalvojilla pitää olla ruskeat samettipuvut, jotka sopivat parhaiten viattomuuden museon nostalgiseen ja melankoliseen tunnelmaan, ja heidän pitää sallia rakastavaisten kuhertelut saleissa, ohjeistaa romaanihenkilö Kemal tarinaa kirjoittavaa ja Viattomuuden museon tulevaa perustajaa Orhan Pamukia. 

Mikä on totta, mikä ei? Ei sen väliä, tarina toimii ja se on konkretisoitu esinein museonäyttelyn muotoon, ja tämä kaikki kertoo olennaisesti elämästä juuri tuossa miljoonakaupungissa muutamien viime vuosikymmenien aikana. Kaikki voisi olla totta, joka riittää Pamukille. Ei tarvita faktoja eikä "oikeita" esineitä. Ne tuhannet tupakantumpit ovat muovisia, huulipunajäljet maalattu. Astiat ynnä muut käyttöesineet ovat kirpputoreilta, Pamukin itsensä haalimia. Sepitetty tarina ja rekvisiittaesineet - niistä on viattomuuden museo tehty.

Kuva: Eero Ehanti

Onko museo sellainen kun kirjassa kuvataan? Uskon niin, mutta en tiedä varmasti, koska en ole vielä siellä käynyt, vaikka paikalle matkustinkin 2010 kirja kainalossani museota etsimään, sitä kuitenkaan löytämättä johtuen siitä, että avajaiset olivat viivästyneet. Mutta olenpahan vaeltanut Kemalin ja Füsunin - ja Pamukin - maisemissa. Voin hyvin kuvitella kuinka museo sulautuu tähän ympäristöön ja kertoo tarinan paitsi tästä paikasta, myös jotain olennaista ihmisyydestä. Nimittäin juuri pienet ja paikalliset yksilöihin keskittyvät museot mahdollistavat ihmisyyden syvyyksien pohdiskelun, eivät suuret monumentit tai kansallismuseot, sanoo Pamuk painokkaasti kirjassaan ja manifestissaan.

Kansallismuseot ovat Pamukin mukaan kuin eepoksia, joissa kerrotaan kansakunnan sankarillista tarinaa. Hänen mielestään sellaisten aika on ohi, vaikkakaan hän ei kiistä Louvren, Eremitaasin ynnä muiden hienoutta saati olemassa olon oikeutusta. Mutta hän ei halua tulevaisuuden museoiden ottavan niistä mallia. (Eiväthän ne voisikaan, kun puhutaan mainituista koko maailman aarteita keränneistä ensyklopedisista museojättiläisistä, jollaisia ei enää näinä aikoina voisi syntyäkään.) Pamuk tuntuu sanovan, että kansallismuseot vieraannuttavat museokävijän yksilön tarinasta, jonka kertominen on paljon tärkeämpää ja valaisevampaa kuin jonkin suuren kansallisen tarinan kertominen. Hän rinnastaa museoiden kehityksen kirjallisuuden historiaan, jossa on edetty kansalliseepoksien ajasta romaanien aikaan. Mieluummin romaani kuin eepos, sanoo Pamuk. "National Museums, then, should be like novels, but they are not"" lukee manifestissa.

Pamuk on nostalgian ihminen. Nostalgia läpäisee koko tuotannon ja siitä on kyse myös hänen museossaan, se on selvää, ja jotenkin melankoliselta hänen maailmansa minulle maistuu, viehättävässä mielessä. Tunnistan tunteet, joita hän kuvaa, ja tunnustan sen taidon, millä hän kertoo pienen kautta jotain olennaista ihmisyydestä. Pidän myös kirjallisuusvertauksesta, koska itsekin löydän monesti fiktiosta syviä totuuksia kaipaamatta ollenkaan eksakteja faktoja tai tieteellistä tarkkuutta. Jälkimmäisillekin on paikkansa, ehkä juuri kansallismuseoiden kaltaisissa instituutioissa, joilla on laajoja vastuita muun muassa koulun jatkeena, mutta yleisötyöhön liittyen otan Pamukin manifestin haasteen tyytyväisenä vastaan. 

Manifestin tarkoituksena ei ole kansallismuseoiden vähättely - Pamuk on aivan liian suuri museoiden rakastaja alentuakseen sellaiseen - vaan kehotus inhimillisyyden syvyyksien pohdintaan paikallisen ja yksilöllisen kautta. Hyvä tavoite tuo on kansallismuoille kaikkialla ja mille tahansa muillekin museolle, kulttuurihistoriallisille sellaisille ainakin, jotka mielestäni asemoivat meidät tiettyyn paikkaan historiallisessa jatkumossa ja maantieteellisessä sijainnissa tuoden samalla esiin inhimillisiä tarinoita. Pamukin manifestistä saa hyviä eväitä tähän. 

Kyllä mikä tahansa museo, tai näyttely ainakin, voi olla kuin romaani.

Orhan Pamukin museomanifesti löytyy täältä ja ICOMin yleiskonferenssissa Milanossa heinäkuussa 2016 esitetty videopuheenvuoro täältä.

Eero Ehanti

Puheenjohtaja, ICOM Suomen komitea ry